Tänään tulee täyteen yhdeksän kuukautta, kun olen asunut täällä maalla.
Vieläkään en ole katunut tekemiäni päätöksiä lähteä Tampereelta lopullisesti ja tulla tänne maalle asumaan ja työskentelemään.
Olen useassa blogipostauksessani kirjoittanut virustaudista, joka teki elämästäni helvettiä muutamaksi vuodeksi (kts. blogit 7.5, 2.10 ja 5.10.2021). Minulle jäi elimistön kovasta stressistä jälkitaudiksi urticaria, eli nokkosrokko. Kutina koko kehossa oli niin lamaannuttavaa ja varsinkin tähän pimeimpään vuodenaikaan, että sitä yritettiin hoitaa erilaisin hoidon useana vuonna; suun kautta annettavilla allergialääkkeillä, kalliilla pistoshoidolla (biologinen lääke) ja valohoidolla. Paras lääkitys oli antihistamiini, eli allergialääke. Ihotautilääkäri yritti lohduttaa minua sanoen, että kutinaoire voi ajan mittaan lievittyä, tai jopa loppua.
En tiedä, onko paikkakunnan ja työpaikan vaihdolla mitään vaikutusta, mutta tänä syksynä minun ei ole vielä tarvinnut nostaa antihistamiinilääkitystä talviannokseen, eli maksimiin. Yleensä lokakuussa on tullut selkeä kutinaoireiden paheneminen ja sitten antihistamiinit tapissa olen sinnitellyt kevääseen saakka, kunnes on tarjennut näyttää kalpeaa ihoaan auringolle. Auringonvalo on aina helpottanut oireita, ja siihen valohoitokin perustuu.
Ainakin fyysinen ympäristöni on muuttunut. Liikenteen vähentyminen vaikuttaa suoraan ilman puhtauteen ja melun vähentymiseen. Valosaaste on myös vähäisempää. Asuminen on väljempää, metsät ja järvet ovat ihan vieressä. Myös työn psyykkinen kuormitus on vähäisempää kuin entisessä työpaikassani.
Oli niin tai näin. Nyt olen täällä, missä olen aina halunnut olla. Voiko parempaa lääkettä ollakaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti