Ei läheskään kaikkea isästäni 2

 En halua rikkoa tekijänoikeuksia ja siksi en julkaise isästäni yhtäkään juoksukuvaa. Kuvia löytyy netistä, mutta kaikki hyvät kuvat ovat maksullisia. Isäni opiskeli aikoinaan Yhdysvalloissa yliopistossa. Kuvia löytyy siis yliopiston arkistosta ja sivustoilta Olympedia, Press Photo Historic Images, TopFoto ja Suomen Urheilumuseo. Myös Ylellä on vanhoja pätkiä esim. Suomi-Ruotsi maaottelusta ja Helsingin olympialaisista 1952. 

Äitini sanoi, että olen perinyt isäni alaraajat. Olen verrannut edellä mainittujen sivustojen kuvia isästäni omiini ja näin varmasti onkin. Yhdennäköisyyttä on muutakin ja miksei olisi. Sitä olen miettinyt, miksei isäni tunnustanut minua myöhemmin, kun otti minuun yhteyttä (kts. blogi 8.7.2021).

Arto Teronen ja Jouko Vuolle ovat Kiveen hakatut kirjassaan ja radio-ohjelmassaan perehtyneet isäni tarinaan. Kirjasta löytyy kuva, jonka omistaa Suomen Urheilumuseo.

Isäni sukulaiset saivat tietää olemassaolostani vasta isäni hautajaisissa. Isäni serkku toivotti minut lämpimästi sukuun mukaan. Vastaanotto oli hämmentävää, sillä en ollut tottunut sellaiseen. Serkku piti yhteyttä minuun kuolemaansa saakka, kevääseen 2020.

Viereisessä kuvassa on isäni minulle kirjoittamat (kirjoituskoneella) kirjeet. Lisäksi siinä on lehtileikkeitä ja negrologeja isästäni.

Onneksi olen säilyttänyt kirjeet. Luin ne  silloin nuorena naisena saatuani ne, mutten ole kuin silmäillyt joitakin sen jälkeen. Kun joskus on riittävästi aikaa perehdyn niihin syvällisemmin.

Hajamietteitä

 Kävin tänään kolmannen naapurin luona liittyen naapurin kuulemisasiaan, eikä hänelläkään ollut huomauttamista rakennusprojektiin liittyen. (Kts.  blogi 29.7.2021).

Naapureiden kommentteja talosta oli mm.  perinteinen malli, kompakti, hyvä pohjaratkaisu ja sopii hyvin ympäristöönsä.

Kolmas naapuri muisti mökkini rakennuttajan nimen. Isovanhempani ostivat mökin valmiina 1970-luvulla. Minä muistan rakennuttajasta vain sen, ettei hänen vaimonsa koskaan uskaltanut olla täällä mökillä ja siksi he sen myivät pois.

Viitaan tulee harvennushakkuu (kts. blogit 12.7 ja 23.7.2021). Ajankohta on vielä avoin. Kysyin lupaa hakea metsästä hakkuun jälkeen latvuksia polttopuuksi, kuten olen aikaisempien hakkuiden jälkeen tehnyt. Lupa heltisi.

Suolle tulee avohakkuu (kts. blogi 17.7.2021).

Kuikan (Gavia arctica) poikanen on saavuttanut lähes emon koon (kokoluokka IV), eli pesinnän katsotaan onnistuneen. Se jo voimistaa siipilihaksiaan. Varsinaisia lentoharjoituksia en ole nähnyt. Emot viettävät vielä tiiviisti aikaa poikasensa kanssa (kts. blogi 17.6. ja 26.6.2021).

Pidin seitsemän päivän tauon soudusta kovien tuulien, ukkosten tai aikatauluongelmien vuoksi. Lepo vaikuttikin lihaksia kiinteyttäen! Uskottava se on, mitä viisaat kirjoittavat. Levossa lihasvoima kasvaa, kunhan lepojakso ei kestä liian kauan (kts. Lihastohtori).

Saunan saavista löytyi kuollut lepakko (Chiroptera) tänään! Miten se sinne oli joutunut on arvoitus. Lajia en saanut määritettyä. Hautasin sen viitaan. Taas ihan turha kuolema (kts. blogi 28.5.2021).

Jäljet johtavat...

Tampereen arboretumin loistoa vuonna 2019

 Kävin tänään esittämässä kahdelle eri naapurilleni uudisrakennuksen suunnitelmat,  piirustukset ja asemakaavan. Heillä kummallakaan ei ollut huomautettavaa. Huomenna on vuorossa kolmas naapuri, viidan omistaja.

Hyvät naapurit on onni. Minulla on sellaiset.

Lähes 20 vuotta sitten syyskuun lopussa olimme ystäväni ja koirani kanssa mökillä viettämässä viikonloppua. Yöllä näin unta, että hirvi (Alces alces) törmäsi parkissa olevaan autooni mökin pihassa. Sitten heräsin uuteen tömähdykseen, joka oli tullut uneeni. Nousin ylös ja näin naapurissa taskulampun keilan. Herätin ystäväni ja kysyin, oliko eilen naapurissa ketään. Hän kielsi, johon sanoin, että nyt on! Sanoin koiralleni, että naapurissa on rosvoja ja näytin sille minne päin mennä ja päästin sen ulos. Se lähti  haukkuen kohti pimeyttä. Ja kohta lähti(vät) rosvo(t)kin.

Pimeässä emme menneet sotkemaan "rikospaikkaa", vaan odotimme aamun valkenemista. Naapurissa oli rikottu varaston ovi ja yritetty mennä tuvan ovesta sisään. Niihin tömäyksiin mahdollisesti heräsin. Verannalle oli jäänyt avattu kaljapullo.

Soitin hätäkeskukseen ja poliisi tulikin parin tunnin kuluttua. Hän kertoi, että lähistöllä oleviin kahteen muuhunkin mökkiin oli murtauduttu samana yönä.

Meni lähes neljä vuotta, kun paikkakunnan käräjäoikeudesta soitettiin tiedustellen halukkuuttani todistaa murtoa. Olinhan "silminnäkijä". Halusin tehdä kansalaisvelvollisuuteni. Rikoksen tekijä oli jäänyt muista syistä poliisin haaviin, mutta DNA-testin (kaljapullo) perusteella hänet saatiin yhdistettyä mökkimurtoon.

Naapurinikin sai aikaa myöten perinnän kautta korvaukset vahingoilleen.

Paikallista

 

Kannon anatomiaa

 Täällä "koillisessa" ollessani olen tutustunut paikallisiin tapoihin ja murteeseen. Esihenkilöni perehdyttäessä minua, hän neuvoi minua ottamaan palaset. Tehdä, syödä, ottaa palaset tarkoittaa täällä leipäpalasta. Palasia syödään aamupalaksi, kahvilla, välipalaksi ja iltapalaksi. Itse asiassa joka välissä voi ottaa palasen. Itse olen tottunut kahvilla syömään hedelmän tai juureksen.

Eihän siinä mitään erikoista ole, mutta kaupungista tulleena huomaan, miten paljon täällä syödään minulle tutumpaa voileipää päällystettynä tuhdisti leikkeleillä ja juustolla. Joka välissä syödään...

Ja jos ruoasta puhutaan, niin kovasti hämmästytti ravintokeskuksen ruokalistassa nimike: tohraperu. Peru on peruna, mutta mitä on tohra?

Marttojen sivuilta löytyi tohraperulle muitakin nimiä: potaattipaesti, tohrupottu, rasvapotut ja pottumokkeri. Minulle kaikki yhtä tyynni uppo outoja termejä. No, tohruperu on sianlihasta ja perunasta tehty laatikko, ikään kuin perunasoselaatikko, missä jauheliha on korvattu sianlihalla ja rasvalla. Perunatkin ovat karkeaksi muussattu.

Joku tuusaa jotakin. Minulle se tuo mieleen toiminnan, josta ei oikein tule valmista. Täällä se tarkoittaa kaikenlaista järkevääkin toimintaa, puuhastelua ja askareiden suorittamista.

Mitä musikoihin tulee? Musikka tarkoittaa lasta. Minulle musikka tuo assosiaation venäläisiin...

Huomasin tässä taannoin itsekin jo käyttäväni omassa tekemisessäni verbiä tuusata. Kai sitä kohta voisi mennä tekemään palasen😇

Ratkaisu

 Tänään tein suuren ratkaisun, mikä lopulta oli helppo ja tuntui - on väärin sanoa - vähäpätöiseltä, mutta ainakin ennalta-arvattavalta. Irtisanouduin entisestä työpaikastani. Päätös tulee voimaan 1.9.2021.

Entisessä työpaikassani pääsin työskentelemään jonkin pienen hetken aikaa mielettömän upeassa työryhmässä, missä minuun luotettiin, uskottiin ja minua tuettiin. Sain kasvaa ja kehittyä ammattilaisena sellaiseen yhteisöön, mitä en edes osannut unelmoida. Minä sananmukaisesti nousin siivilleni. Nuo hetket kuuluvat tähtihetkiini ja vaalin niitä sydämessäni.

Minun koeaikani uudessa työpaikassani jatkuu vielä 1,5 kuukautta. Vaikka tulevaisuus olisi hieman epävarma, en enää halua lähteä Tampereelle. Se aika on taakse jäänyttä elämää.

Minun elämäni on täällä, meni syteen tai saveen!

Viereinen kuva on otettu tältä aamulta klo 05:22. Kuvassa ei ehkä näy hiukkaset, jotka tekivät maisemasta auringon noustessa epätavallisen punaisen ja myöhemmin harmahtavan.

Kävin yöllä ulkona hieman ennen klo 3:a ja haistoin metsäpalon hajun. Katsoin netistä, että Kalajoella on suuri maastopalo. Katsoin myös tuulen suunnan ja peilasin sitä suhteessa sijaintiini ja Kalajokeen. Tajusin, että maastopalon hajut tulevat sieltä. Sitten uskalsin käydä taas nukkumaan.

Koko päivän on Kalajoen maastopalojen katku ja hiukkaset leijuneet ilmassa kuin pahan enteenä. Tätäkö se tulevaisuus on, jos emme saa pysäytettyä maapallon lämpenemistä 1,5 asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna? Kaikki kärventyy lopulta kuoliaaksi!

Talon suunnittelua 8

Kuvassa ovat mökin vanhat Herkkusuu - leipomolaatikot, mitkä lojuivat pitkään varastossa epämääräisinä tavaran säilytyslaatikkoina. Mieleeni juolahti, että tukevat laatikot pitäisi valjastaa johonkin "parempaan" käyttöön, kun olivat ehjät ja melko siistit. Pyörittelin laatikoita aikani käsissäni, putsasin ja hioin. Sitten ideoin niistä hyllyköt, joiden toteutuksen teki lähistöllä asuva maatilan isäntä. 

Sain ryhdikkäät ja melko omaleimaiset hyllyköt, jotka ajattelin siirtää myös tulevaan uudisrakennukseeni, eteiseen kenties.

Koen hankalaksi suunnitella esim. sähköpistokkeiden ja valaisimien paikkoja, kun mittasuhteet ovat kuitenkin niin toiset kuin nykyisessä mökissä. Niiden sijoittelu tulee nyt vain eteen, sillä hirsiin tehdään läpiviennit kaikille johdoille. Samalla pitäisi miettiä tulevaisuuden tarpeita, vaikkei niitä vielä toteuttaisikaan. Astianpesukonetta en halua tässä vaiheessa, mutta jossain vaiheessa jos elonpäiviä on, voi ollakin tarpeen hankkia pöytämallinen astianpesukone.

Saunaan on suunniteltu jo nyt sekä puulämmitteinen että sähköinen kiuas. Sähkökiuas niihin hetkiin, kun esim. tekee hiihtolenkin ja voi mennä saunomaan suoraan lenkin jälkeen, tai jos vain on liian väsynyt lämmittämään puukiuasta. Puukiuas on taas tunnelman luoja ja kuuluu järvenrantaidylliin.

Keittiösuunnittelua en ole vielä organisoinut millään tasolla. Uudisrakennukseen on piirretty saareke, mutten nykyisissä mielikuvissani näe sitä keittiössäni. 

Jomo

Kuivunutta mustikkakangasta

  Jomo = Joy of missing out, eli mielihyvä poisjäämisestä on vastakohta fomo = fear of missing out -ilmiölle, eli paitsi jäämisen pelolle.

On aina ollut helppoa elää ilmiössä nimeltä jomo. Jäädä pois valtavirrasta, uskaltaa sulkea itsensä somen ulkopuolelle, tehdä asioita toisin kuin muut välittämättä muiden mielipiteistä.

Ehkä siitä syystä olen aina kokenut, etten kuulu joukkoon. En koulussa enkä opiskellessa. Isossa työyhteisössä koin samanikäisteni kollegoiden kanssa samankaltaisuutta monilla elämän osa-alueilla, mutta se varmaankin liittyi koulutukseen, elämänkokemukseen, asenteeseen ja tapaan tehdä työtä.

Olen ollut sellainen oman tien kulkija ja olen uskaltanut olla! 

Nuorena kun biletettiin paljon, lähdin monesti kesken kaiken juhlista pois syystä ettei se tuntunut minun jutultani. Siihen maailman aikaan saatoin kävellä läpi öisen Tampereen yksikseni, eikä tarvinnut pelätä ketään. Nyt en moiseen lähtisi. 

Baareissa tai terasseilla notkuminen, elokuvissa käyminen, kahviloissa tai festareilla hengailu tai shoppailu eivät vaan ole minun juttuni.  Enkä koe, että olisin jäänyt jostakin paitsi. Paljon enemmän saan elämyksistä luonnossa, rauhoittumisesta ja liikunnasta luonnon äärellä.

Ja vihdoinkin olen juuri siellä, missä haluankin olla. Kaipaamatta, kaihoamatta enää minnekään muualle. Ihmiset, joiden seurassa vietän vapaa-aikani hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Olen löytämässä sisäistä rauhaa, tasapainoa ja harmoniaa. Vihdoinkin!

True Detective tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden tunnusmusiikki: The Handsome Family - Far From Any Road toimii....

Marjastusta

 Äitini oli innokas marjastaja. Sain joskus 90-luvulla lainaksi videokameran ja kuvasin tuolloista mökkielämää varmaankin elokuun alkupäivinä. Kaikissa pätkissä äitini on lähdössä tai tulossa marjaämpärin kanssa. Sitä ei huomannut kuvatessa, mutta myöhemmin videota katsoessa se huvitti.

Äitini kuoltua piti minunkin aloittaa marjastaminen isommalla vaihteella, mikäli halusin syödä marjoja talvellakin. Nykyään marjastaminen on rentouttavaa, varsinkin villivadelmien poimiminen. Yhtäältä luonnonhelmassa oleminen, luonnon äänien kuunteleminen ja omissa ajatuksissaan oleminen ilman mitään keinotekoista ärsykettä on arvo sinänsä. Ja toisaalta vadelmien poimiminen on aikamoista treeniä. Vadelma kasvaa hakkuuaukioilla ja jo kasvualustan ollessa epätasainen ja joissakin paikoin jopa haastava, tekee se poimimisesta "akrobaattista". Asennon säilyttäminen vaatii tasapainoa, keskivartalon hyvää hallintaa ja varsinkin nilkkanivelten hyvää liikkuvuutta. Myös ponnistusvoimaa ja staattista voimaa tarvitaan. Poimimisasennotkin ovat vaihtelevampia kuin kenttäkerroksen marjoissa, missä pitää olla "rähmällään" maanpinnan tasossa. 

Äidilläni ei ollut, eikä minullakaan ole poimuria. Onhan se marjastaminen hitaampaa, mutta marjat ovat puhtaampia käsin poimiessa.

Nyt on vadelmien paras poimimisaika. Mars metsään!

Viita 2

 Pari päivää sitten ilmestyi tonttini rajalle viitaan punaiset nauhat. Metsänkäyttöilmoituksissa ei vielä näy minkä tyyppinen hakkuu on tulossa. Vuonna 2011 sinne tehtiin harvennushakkuu.

Tätäkö se EU:n metsästrategia nyt aiheuttaa? Metsänomistajat haluavat tuoton (in cash) metsistään mieluummin kuin käyttää niitä hiilinieluina hillitsemään ilmastonmuutosta. Vaikka on väläytelty myös metsänomistajille rahallista hyötyä siitä, jos he jättävät metsät hiilinieluiksi.

Kävelin äsken viidan lävitse, enkä voi kuin ihmetellä. Viita voisi kasvaa muutaman kymmenen vuotta ennen kuin siellä tarvitsisi tehdä metsänhoidollisia toimia. Nyt sieltä on voinut kerätä mustikkaa (Vaccinium myrtillus), puolukkaa (Vaccinium vitis-idaea) , vadelmaa (Rubus idaeus), kantarelleja (Cantharellus cibarius), herkkutatteja (Boletus edulis) ja suppilovahveroita (Craterellus tubaeformis). Litroittain suppiksia!

Siellä kulkee hirviä (Alces alces), valkohäntäkauriita (Odocoileus virginianus), metsäjäniksiä (Lepus timidus) ja kettuja (Vulpes vulpes) ... ja varmasti muitakin nisäkkäitä.

Vaan kohta on metsä "raiskattu"; puut kaadettu ja metsänpohja myllätty. Se ei tuota kenellekään suojaa, ravintoa, elämyksiä eikä pelastusta (vrt. hiilensidonta).

Tämä aiheuttaa kovasti surua pitkäksi aikaa!

Talon suunnittelua 7

 Hermojani on koeteltu melkein neljä kuukautta ja olen ollut kuin tulisilla hiilillä uudisrakennukseni vesihuollon suhteen.

Vesihuoltolain mukaan minun tulee ensisijaisesti liittyä vesiosuuskuntaan. Vesiosuuskunnan toimitusjohtaja kävi tontillani toukokuun alussa ja hän kertoi, että liittymiseni tulisi maksamaan 30 000-60 000 €, kun vesiosuuskunnan nykyinen putkisto menee noin 1 kilometrin etäisyydellä mökistäni.

Hain ympäristövalvonnasta vapautusta vesiosuuskuntaan liittymisestä juurikin kustannusten takia. Vesihuollon vaihtoehtona olisi tontille rakennettava pullokaivo ja raakavesi tulisi  kunnan toisen toimijan toimesta naapuriston putken päästä.

Monen yhteydenoton ja erinäisten neuvottelujen jälkeen TÄNÄÄN selvisi, että vesiosuuskunta rakentaakin omalla riskillään minulle putket ja pumppaamon paljon halvemmalla kuin hinta oli alunperin.

Nyt pääsen etenemään kaikissa muissakin rakennusasioissa, eli asemakaava pystytään piirtämään, hakemaan mökin purkulupaa ja uudisrakennuksen rakennuslupaa ja muut suunnitelmat, esim. lvi-asiat voidaan ottaa käsille.

Ne lukijat jotka minut tuntevat, tietänevät kuinka pedantti olen ja tällainen löysässä hirressä roikkuminen on minulle myrkkyä. Myös nykyiset työkaverini ovat ihmetelleet miten olen nukkunut yöni.

Toisaalta elämä on opettanut minulle, että se kantaa. Näin kävi tälläkin kertaa😁

 

Repukka

1977

Minulle taitoluistelu oli pitkään "henki ja elämä". Aktiiviuran jälkeen kurssittauduin valmentajaksi, sitten olin pitkään pois "niistä piireistä", kunnes 2000-luvun alussa taas aloitin valmentajana, ja vuonna 2006 lopetin tyystin. Luistimeni myin pois pari vuotta sitten.

Minulla on tietysti paljon muistoja luisteluajoilta, mutta ehkä merkittävin oli se, kun jouduin jäämään jälki-istuntoon (ensimmäinen ja viimeinen kerta elämässäni).

Äitini ei ehtinyt seurata omalta työltään kehittymistäni koulussa tai liikunnassa. Äitini ei ollut koskaan mukana koulun joulu- tai kevätjuhlissa tai seissyt jäähallissa katsomassa treenejäni.

Äidilläni oli varmaankin lomaviikko ja oli sovittu, että hän tulee katsomaan (kerrankin!) luisteluharjoituksiani. Minä olin toisella luokalla kansakoulussa ja uskonnontunnille olisi pitänyt opetella Isä meidän -rukous ulkoa. Minua ei koulunkäynti oikein kiinnostanut ja äitini ei koskaan ollut erityisen innostunut minun preppaamisestani tai läksyjeni kuulustelusta. 

Olin aivan unohtanut koko rukouksen ulkoaopettelun, ja juuri sinä päivänä äidin piti tulla minua katsomaan koulun jälkeen! Itkua tihrustaessa yritin selittää tilannettani opettajalle, mutta ei auttanut. Jälki-istuntoa istuttiin niin kauan kunnes rukous meni ulkomuistista. 

Olihan se hirveä kokemus. Mikä nöyryytys ja häpeä. Kun vihdoin pääsin jälki-istunnosta ja juoksin kieli vyön alla jäähallille, tuli jo äitini minua vastaan ihmettelin viipymistäni. 

Sitä en muista ehdinkö jäälle enää ollenkaan sinä päivänä.

Etenin luistelussa nopeasti ja pääsin luistelemaan kilparyhmään. Harjoituksia oli kuudesti viikossa. Lauantaiaamuisin kolmen tunnin treenit alkoivat klo 7.00.

Siihen aikaan taitoluisteluun kuuluivat pakolliset kuviot, lyhyt- ja vapaaohjelma.

Pakolliset kuviot poistettiin vuonna 1990. 

Viereisessä kuvassa on yksi pakollisista kuvioista: vastakolmonen eteen-ulospäin. Lähde: Englund-Crispin , M. (1969). Taitoluistelu.

Minä olin parempi kuvioissa. Kuvioita piirrettiin harpilla jäähän ja harpin jälkeä pitkin tehtiin erilaisia käännöksiä ja kaaria eteen- tai taaksepäin. 

Kilpailuissa sai kolme kertaa mennä tietyn kuvion lävitse. Silloin ei harppia käytetty, vaan ympyrän muoto, terän puhtaus, symmetria, jälkien päällekkäisyys, sekä luistelijan esteettisyys (esim. yläraajojen asento suhteessa alaraajoihin) kuvioita tehdessä olivat mm. arvostelun kriteereitä. 

Nykyiset askelsarjat nojaavat vahvasti kuvioluisteluun; sieltä on löydettävissä samoja elementtejä, mutta nykyinen taitoluistelu on jotakin ihan muuta kuin 1970-80 -luvuilla.

Ylimmäisessä kuvassa katson äitini ilmettä, kun voitin Hämeen piirin mestaruuden. Äitini oli katsomassa vapaaluistelukilpailua ja hänen työkaverinsa valokuvasi minua. 

Minulle äidin hyväksyntä oli tärkeää (kenelle ei olisi). En ollut, enkä ole vieläkään kunnianhimoinen, toisin kuin isäni oli. Minua ei kiinnostanut kilpaileminen, eikä kiinnosta vieläkään. Itsensä voittaminen on jo eri juttu!

Näin myöhemmin ajateltuna olinhan minä vähän tuuliajolla koko lapsuuteni. Repukka, mikä lie? Ainut turvasatama olivat isovanhempani ja likkakaverini vanhemmat (kts. blogi 29.6.2021).

Paikan nimi

Mökki

 Minulla on ollut tapana nimetä paikkoja "omilla nimillä",  ne joissa liikun säännöllisesti. Tämä juontaa siitä, että usein alueella on ollut joku mielenkiintoinen lintu tai luontohavainto tai vain maisemallisesti kaunis tai merkityksellinen paikka. Paikan nimeäminen selventää omassa ajattelussa, muistiinmerkitsemisessä tai tarinoissa alueen hallitsemista. Kyllähän karttaa tulee paljonkin luettua, muttei kartoissa ole pienille paikoille nimiä.

Kiipijäkallio sai nimensä siitä, että sieltä kerättiin paljon polttopuuta, alueen avohakkuun jälkeen. Ystäväni havaitsi piikiipijän pesinnän haljenneessa männyssä. Polttopuut Kiipijäkalliolta tulivat käkeen (blogikirjoitukseni 14.7.2021 käenpoikasesta). Nimesimme siis polttopuupinon käeksi. Käki oli monta vuotta pystyssä, koska siinä oli niin paljon polttopuuta.

Parkkaamo sai nimensä siitä, kun tutustuin ystävääni hänen kuoriessaan pitkiä havupuiden runkoja. Ennen vanhaan puiden kuorimista kutsuttiin parkkaamiseksi. Puut kuorittiin, jotta ne kuivuisivat hyvin ja siten säilyivät pinottuina pitkään esim. rakentamista varten.

Pisa sai nimensä Italian Pisan kaltevasta tornista. Pisa meidän puhekielessämme tarkoitti tiettyä paikkaa, missä oli vinoon kallistunut iso puupino. Puut pinosta on nyt jo poltettu.

Kanjoni on äitini nimeämä paikka kahden vuoren välissä, niin kuin maantieteessäkin nimetään. Se ei vain ole sellainen syvä, veden kaivama ura. Sola olisi kuvaavampi tässä tapauksessa, mutta olkoon kanjoni. Äitini myös teki paljon polkuja lähialueen metsiin, joista osa on vieläkin käytössä.

Neidonkielentie juontaa samannimiseen kasviin, mitä kasvoi aikoinaan tien varressa.

Kettutie ja Kurkitie kuvaavat eläimiä, joita tiellä kulkija on ensimmäisen kerran nähnyt tietä kulkiessaan. Kyseessä ovat metsätiet, joita ei ole virallisestikaan nimetty.

Ukon metsä kuvaa isoisäni aikoinaan omistamaa metsää, mikä on jäänyt niistä ajoista pystyyn ja on satumaisen hieno retkikohde edelleen.

Ukkosmyrsky

Eilinen ukkosmyrsky teki tuhoa tällä järvialueella eniten kuin koskaan aiemmin minun tietojeni mukaan. 

Omalta tontiltani katkesi vain tervaleppä, mutta naapurilta menikin jo muutama puu enemmän ja viidasta (blogikirjoitus 12.7.2021) useita. Tästä läheiseltä harjulta oli kymmenittäin mennyt puita nurin. Myrsky oli tehnyt ikään kuin juosteita metsään; muutaman kymmenen metrin välein myrsky veti viivottimella linjoja ja niistä puut nurin.

Pahimman puhurin iskiessä tuli tunne ikkunoiden rikkoutumisesta, kun rakeet, sade ja tuulen mukana tulleet roskat paiskautuivat ikkunaa päin. Näkyvyys meni hetkeksi vain kymmeniin metreihin. Sillä hetkellä sanoin ystävälleni, että toivottavasti mökki kestää vielä tämän! Pihakeinukin siirtyi metreillä. Mitään vastaavaa en ole kokenut aikaisemmin. 

Tuijotus

 Ukonilman lähestyessä kirjoitan muistosta, mikä tuli eilen mieleeni ollessani suomuuraimia keräämässä yksikseni. En ottanut koiraani mukaan, kun suolla kävely on sen verran vaativaa ja koiran tassu on kipeä.

Muisto nousi mieleeni, kun keräilin marjoja ja kuulin äänen niin kuin koirani olisi tullut läähättäen jostakin kauempaa. Sitten muistin ettei se voi koirani olla, kun se ei ole edes mukanani. Pysähdyin kuuntelemaan, muttei mitään kuulunut. Ääni oli tullut marjaämpärin kahnatessa ruohotuppaisiin.

En pelkää yksinkään metsässä liikkua, mutta koiran kanssa se on mukavaa, kun se merkkaa kaikki "erikoisuudet". Ja jos oma mielikuvitus, niin kuin eilenkin, tekee tepposet, voi aina koiralta varmistaa kuuliko se saman. Se kyllä sen näyttää.

Nyt alkoi kauan toivottu sade!

Se muistoni...

Siitä on varmaankin parikymmentä vuotta, heinäkuun alkua, kun eräs lapsi eksyi tänne harjumaastoon. Lähdin etsimään häntä, enkä ottanut koiria mukaan. Ajattelin, että jos lapsi pelästyy koiria. Kuljin alueella ristiin rastiin ja yhdessä paikassa minulle tuli tunne, etten ole yksin tai että joku tuijottaa minua. Tiedättehän tunteen?

Vilkuilin sivuilleni ja huomasin kolme viirupöllön (Strix uralensis))maastopoikasta. Sellaisia ihanan pörröisiä kavereita. Oli kolea ilma. Minulla oli öljykangastakki päälläni ja siinä huppu. Vedin hupun päähäni, sillä tiesin varoa emoa. Ne ovat varsinkin pesällä erittäin aggressiivisia ja hyökkäävät juurikin ihmisen päähän.

Lähestyin poikasia varovasti samalla ympärilleni vilkuillen mahdollista emon hyökkäystä odotellen. Minua harmitti kovasti, kun en ollut ottanut kameraa mukaani. Siihen aikaanhan ei ollut kamerakännyköitä, eikä tainnut olla digikameroitakaan, tai ainakaan minulla ei vielä silloin ollut.

En kuitenkaan mennyt pörröisiä kavereita kovin lähelle, koska en halunnut niitä pelästyttää. Joku niistä osasi lentääkin, ainakin lyhyitä matkoja. Kumma kyllä, emoa en nähnyt ollenkaan.

Lapsi löytyi myöhemmin, mutta siihen tarvittiin Vapepa, eli Vapaaehtoinen etsijäpalvelu avuksi.

Palasin myöhemmin kameran kanssa poikasten löytöpaikalle, muttei niitä enää näkynyt. Tyypillistä tuuria! Monesti on niin, että hyvin varustauduttuani retkelle kiikarein, kameroin mitään ei näy, mutta annas olla, kun lähdet ilman. Silloin näkyy kaikenlaista selvittämisen ja kuvaamisen arvoista.

Nyt täällä ukostaa; tuulee myrskylukemissa, rakeita ropisee ikkunoihin saakka ja maisema on harmaana!

Suru

 Ilmanalan viilennettyä lähdin tänä aamuna metsään ja suolle katsomaan marjasatoa. Reppuuni otin suojaavia vaatteita, mutta pärjäsin sortseissa, hihattomassa paidassa ja saappaissa. Joitakin öttiäisiä, lähinnä paarmoja kiehnäsi ympärillä, muttei se menoa haitannut.

En ollut käynyt tällä suolla kun viimeksi lumien aikaan. Se on sellainen "salainen" pieni suon pläntti isomman keskellä, jonka äitini aikoinaan löysi. Löysi sillä, että siellä oli suomuuraimia eikä paikkaa tienneet muut. Tai varmasti ovat aikoinaan tienneet, mutta vieneet tietonsa mukanaan hautaan.

Viime kesänä tältä suolta löytyi ihan mahdottomasti suomuuraimia. En ole koskaan löytänyt sieltä, tai ylipäätään mistään niin paljon marjaa.

Nyt suolle oli ilmestyneet punaiset nauhat. Se merkitsee aina hakkuuta. Nauhojen solmu on sillä puolella puuta mikä alue hakataan. Metsäkeskuksen metsänkäyttöilmoituksissa ei vielä näkynyt minkä tyyppinen hakkuu on tulossa.

Metsään ilmestyneet punaiset nauhat aiheuttavat minulle surua. Surua siksi, että ensinnäkin metsä jää ihan kauheaan kuntoon isojen metsäkoneiden siellä myllätessä. Tieurat, joita koneet tekevät ja ajavat raskaassa lastissa kaivertavat syvät urat metsänpohjaan. Ja päästäkseen sinne keskelle suota, ne tallovat alleen paljon biomassaa. Toiseksi kenttäkerros muuttuu tai häviää useiksi vuosiksi. Tässäkin tapauksessa suomuuraimille ja karpaloille, joita alueelta olen vuosittain kerännyt, voin sanoa hyvästit vuosiksi eteenpäin. Kolmanneksi metsän maisema- ja virkistysarvo laskee, koska alueelle ei huvita mennä sen rumuuden takia.

Ymmärrän, että metsänomistajat saavat tehdä metsilleen mitä tahtovat, mutta keinot ovat turhan järeät. Ja, jos katsot kuvaa, niin eihän se vielä ole edes metsää. Taivas näkyy selvästi. Enemmänkin se on pöheikköä. Siellä tehtiin edellinen ensihakkuu/harvennushakkuu vuonna 2013, eli kahdeksan vuotta sitten.

Tähän on menty. Metsiä käydään riipimässä muutaman vuoden välein. Suomen metsälaki sallii sen. Puhutaan, että metsät kasvavat hyvin ja puun tuotto on historiallisen suurta. Mutta kolikon toinen puoli on yksipuolisuus metsien käsittelyssä ja luontokadon lisääntyminen. Metsät ovat käyneet tylsiksi puupelloiksi, josta kirjoitin 8.5.2021 blogissani.

Siihen on myös menty, että metsässä liikkuminen aiheuttaa minulle surua tai mielipahaa. Juurikin sen välinpitämättömyyden takia minkälaisessa kunnossa käsitellyt metsät ovat. Metsät nähdään vain tukkona rahaa. Kuitenkin meidän tulisi ymmärtää metsä elämää ylläpitävänä, uudistavana ja tuottavana ekosysteeminä - paljon laajempana käsitteenä kuin metsäteollisuus ajaa.

Puhdasta vettä ja ilmaa

Järvisätkin on luonnon bioinkaattorilaji. 

"Bioindikaattorit ovat ympäristön tilassa tapahtuvien muutosten biologisia ilmaisijoita. Mökkijärvessä esiintyy bioindikaattorilajina järvisätkin, mitä tavataan puhtaissa, vähäravinteisissa vesissä. Mökin alueen metsissä laaja-alaisesti esiintyy puiden runkojäkäliä eli epifyyttijäkäliä, jotka ilmentävät puhtaasta ilmanlaadusta. (Laine, L.J. 2000;85, Vuorisalo, T. 2021)."

Lainaus on omasta opiskeluuni liittyvästä esseestä. Runkojäkälän kuva on 5.4.2021 päivitetyssä blogissani.

Koskahan suomalaiset todella ymmärtävät puhtaan veden ja ilman luonnonvaroina, joita tulee vaalia? Pullotettua vettä myydään jo mm. Keski-Pohjanmaalta ja Salpausselältä, mutta puhdasta ilmaa vaarantavia hankkeita ei vielä suitsita Suomen ympäristölainsäädännössä.

Järvisätkin

Aloitimme äitini kanssa 80-luvulla mökin rantakasvien niiton: järvikorte, siimapalpakko, uistinvita, ulpukka ja järviruoko saivat kyytiä. Veneestä tai rantaa myöten kahlaten  viikatteella niitto oli helppoa. Sitä teimme joka kesä ja homma jatkuu myös edelleen. Rantakaistaleeltamme on kasvillisuus vähentynyt selvästi, mutta tällaisina lämpiminä kesinä kasvillisuus rehottaa normaalia enemmän.

Keskikesä 2

 

 Minne katosi Suomen vehreän vihreä kesä? Nämä kuvat ovat tältä päivältä, kesän toiseksi kuumimmaksi povatulta. Koivut ruskistuvat, kaivot kuivuvat, sadot kärsivät, sinilevä valtaa järvet ja meret, ihmiset ja eläimet nääntyvät. Nämä helteet muistuttavat liiankin hyvin vuoden 2018 kesää.

 

Ilmastonmuutoksen kieltäjät eivät ole tällä hetkellä valtavirrassa, myös syystä mitä EU:n komissio julkaisi eilen. 

Ilmastopaketti, Fit for 55, eli "Valmiina 55:een" on ehdotelma, mitä EU:n pitäisi tehdä, jotta se saavuttaa ilmastotavoitteena, eli päästövähennykset 55 prosenttiin vuoden 1990 tasosta. EU:n tavoite on täysi hiilineutraalius vuonna 2050.

Nyt Suomeen kaivattaisiin kipeästi lempeää sadetta, lämpötilan laskua ja maltillisia tuulia. Säiden ääri-ilmiöt lisääntyvät ilmastonmuutoksessa. Siitä ajankohtainen esimerkki meitä ja Pohjois-Amerikkaa piinaavien helteiden lisäksi ovat Saksan kovat rankkasateet ja tulvat.

Suomessa ilmastonmuutoksen hillinnässä vastakkain ovat sanojen ja tekojen välinen kuilu. Kotitalouksien päästöt ovat kasvaneet 2000-luvulla. Suomalaiset ovat hyviä jätteiden kierrättäjiä, mutta niiden ilmastovaikutus on kuitenkin varsin pieni. Suomalaisten liikkumiseen, asumiseen ja ruokailuun liittyvät päästöt muodostavat lähes 80 prosenttia keskimääräisestä hiilijalanjäljestä.

Lähde: Heikkilä, A. Perälä, A. (2020). Kotitalouksien päästöt kasvavat, vaikka suomalaiset sanovat tekevänsä aiempaa enemmän ilmaston eteen. Suomen Kuvalehti. 1.1.2020.

"Loppukevennys": Alemmassa kuvassa on matarakiitäjän (Hyles gallii) toukka. Se tuli vastaan tänään töissä. Kiitäjäksi sen tunnistaa peräpään sarvesta. Matarakiitäjän toukka on aluksi vihreä, vähän niin kuin Suomen alkukesä, ja muuttuu ruskean sävystä lähes mustaksi ennen koteloitumistaan.

Kiitäjät lentävät nopeammin kuin perhoset. Useimmat lajit ovat aktiivisia yöllä tai hämärän aikaan. Toukat elävät melko piilottelevat elämää. Kehityksensä päätteeksi toukat laskeutuvat ravintokasvista maahan. Sopivan paikan löydettyään toukka kaivautuu maan alle ja koteloituu. Ravintoa ovat erityisesti matarat ja maitohorsma.

Lähde: Wikipedia.

P.S. Tuosta EU:n ilmastopaketin nimestä Fit for 55 tulee mieleen enemmänkin jokin kuntoiluohjelma 55-vuotiaille, kuin päästövähennykset💭

Käki

 Käki (Cuculus canorus) on keskikesällä huomaamaton, vaan nyt on toisin. Sen kukuntaa on kuulunut erityisesti aamuvarhaisella. Käki taitaa olla seonnut kuumuudesta.

Käki on pesäloinen. Se siis munii munan toisen linnun pesään ja kuoriutunut käenpoika työntää isäntälajin munat tai poikaset pesäreunan ylitse, niin että se jää yksin isäntäparin syötettäväksi.

Naaraskäki erikoistuu yhteen isäntälajiin siten, että sen munat muistuttavat kyseisen isäntälajin munia. Yleisimmät isäntälajit ovat leppälintu, niittykirvinen, västäräkki, peippo, rautiainen ja rytikerttunen. Euroopassa isäntälajeja on löydetty yli 100.

Syy käkien runsaaseen kukuntaan vielä keskikesällä lienee se, että isäntälinnuilla on pesintöjä käynnissä.

Lähteet: 

Jonsson, L. (1992). Euroopan linnut. 559 s.

Laine, L.J. (1996). Suomalainen lintuopas. 350 s.

Svensson, L. Grant, P.J. (1999). Suuri lintukirja. 399 s.

Muutama vuosi sitten teimme ystäväni kanssa polttopuita ja laitoimme puut pyöreään betoniverkosta tehtyyn häkkiin. Häkissä oli ilmastoitu lattia ja kunnon katto. Puuta oli vajaa 10 heittomottia. Heittohäkkiin jää luonnostaan erikokoisia koloja ja seuraavana kesänä huomasin siellä linnunpesän n. 15 cm syvyydessä reunasta (22.6).

28.6 pesijäksi varmistui leppälintu (Phoenicurus phoenicurus). Lueskelin lintukirjoista kauanko leppälintu hautoo ja varoin menemästä turhaan pesälle. Kun poikasten kerjuuääniä ei alkanut kuulua ja aikaa oli kulunut jo riittävästi, menin katsomaan pesää. Se sijaitsi n. 150 cm korkeudella maasta, joten sinne näki hyvin. Päiväkirjaani olen 25.7 kirjannut: "mikä kummitus olikaan vastassa!" 

Ei pienimmässä mielessäkään käynyt, että poikasten kerjuuäänettömyyden syynä oli käenpoikanen! Ja, miten ruma se oli. Tai, kun olin odottanut leppälinnun poikasia ja pesästä kurkistikin valtavan kokoinen, isäntälajiaan monta kertaa isompi linnunpoikanen.

Otin yhteyttä pariin rengastajaan ja seuraavana päivänä käki sai kihlan kinttuunsa. Käenpoika oli otettava pesästään pois rengastamisen ajaksi. Kun sitä laitettiin sinne takaisin, ei se enää halunnutkaan ahtaaksi käyneeseen tilaan. Se tuli keikkumaan puupinon reunalle. Leppälintuemot varoittelivat kiivaasti koko toimenpiteen ajan.

Seuraavana aamuna se oli hävinnyt pesältä.

Tulin muutaman päivän kuluttua mökille uudestaan ja vielä kuului leppälintuemojen varoittelua ja näin käenpojan lennossa.

Isäntälaji ruokkii käenpoikasta vielä kolmisen viikkoa maastoon. Käenpoika muuttaa Itä-Afrikkaan, niin kuin muutkin käet. Se palaa Suomeen vasta pari-kolme vuotiaana seuraavan kerran ja monesti syntymäseudulleen. Onkohan tuo innokas kukkuja se löytämäni entinen käenpoika? Ken tietää...

 

Prinsessaunelmia 2

Tässä on loput Sipe -73 piirtämistä kuvista: kiltti noita ja sen kaverit ja karikatyyrihahmoja eri kansallisuuksista. Pitää muistaa, että elettiin vuotta 1973. Nämä karikatyyrit eivät ole rasistisia, päinvastoin Sipe kertoi minulle aina sadun piirtäessään kuvia (kts. 7.6.2021).

Minut opetettiin olemaan aina heikomman tai häviäjän puolella. Tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat olleet lähellä sydäntäni aina. Opiskeluissani syvennyin alkuperäiskansojen ihmisoikeuksiin ja siitä on tullut minulle hyvin tärkeä asia. Suomi ei ole esim. ratifioinut ILO:n 169 -sopimusta.

"Alkuperäiskansojen oikeuksia turvaavat julistukset ja sopimukset on laadittu suojaamaan alkuperäiskansoja heille haitallisilta toimilta. Lisäksi niiden tarkoituksena on mahdollistaa alkuperäiskansojen kielten ja kulttuurien elvyttäminen, ylläpito ja kehittäminen. Alkuperäiskansaoikeuden keskeinen ydin on kuitenkin kaikille kansoille kuuluvassa itsemääräytymisoikeudessa. Alkuperäiskansoillakin on oikeus päättää vapaasti poliittisista, yhteiskunnallisista ja taloudellisista asioista. Alkuperäiskansoja koskeva ILO 169 -sopimus (1989) ja YK:n julistus alkuperäiskansojen oikeuksista UNDRIP (2007) ja YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus (8/1976) turvaavat vahvasti itsemääräytymisoikeutta. (Ihmisoikeusliitto).

Yhdistyneiden kansakuntien julistus alkuperäiskansojen oikeuksista ja alkuperäiskansojen maailmankonferenssina tunnetun YK:n yleiskokouksen korkean tason täysistunnon loppuasiakirja 2014 (UNDRIP), jolla ei ole oikeudellisesti Suomea sitovaa velvoitetta. Suomi osallistui aktiivisesti julistuksen neuvotteluihin ja tuki sen keskeisten periaatteiden hyväksymistä. (Pohjoismainen saamelaissopimus 2009:5).

Näistä sopimuksista Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 - sopimusta vuonna 1990, koska Suomen lainsäädännön ei voitu katsoa vastaavan yleissopimuksen määräyksiä lähinnä saamelaisten maahan kohdistuvien oikeuksien osalta. Suomen hallitus vastusti nimenomaan sopimuksen ratifioimista maaoikeuksien vuoksi. Suomen valtio omistaa suurimman osan Ylä-Lapin maa-alueista ja sopimuksen hyväksyminen vaarantaisi Suomen tärkeää metsäteollisuutta. (Ahonen 2007, Pohjoismainen saamelaissopimus 2005:5, Semb 2012:145, 147)."

Ylläoleva lainaus on omaa tekstiäni liittyen opiskeluihini ja nimenomaan saamelaisten oikeuksiin.

  

Viita

Akileija (Aquilegia)

 Aikoinaan, kauan sitten mökin paikalla oli synkkä kuusimetsä. Alueen nimi oli viita. 

50 vuotta sitten isovanhempieni hankkiessa tämän mökin, järven rantakaistale oli kuivaa kangasmaata. Järven ranta, kun oli kaavoitettu tonttimaaksi, järeät puut kaadettu ja ranta ruopattu.

Mökin takainen metsä oli vielä edelleen viitana. Sen läpi ei nähnyt. Metsä seisoi kuin muurina mökin ja muun maailman välissä.

Sitten kävi niin kuin tapana oli ja on edelleen. Metsä sai väistyä. Metsän paikalle tuli avohakkuu. 

Muistan, miten ukko keräsi polttopuuta avohakkuulta. Sain viedä ukolle päiväkahveja hakkuuaukon toiseen reunaan. Matka tuntui pitkältä rämpiessä kantojen ja oksien ylitse. Kaikkialla oli kuivia oksia ja vihreä, suojaava metsä oli vaihtunut ruskeksi erämaaksi. Todellisuudessa etäisyys mökin ja ukon välillä oli 300 m. 

Mökkiä vastapäätä, avohakkuun toisella reunalla kulki tie ja kulkee edelleen. Kun metsä kaadettiin näkyi ohikulkeva liikenne mökille. Mummolle siitä tuli ajanviete; katsella minkälainen auto milloinkin menee ja mihin suuntaan. Televisiota mökillä kun ei ollut (eikä ole vieläkään!). Mummo oli kovin lyhyt, eikä hän olisi nähnyt ikkunasta kunnolla. Ukko, kun oli kätevä käsistään, teki mummolle sopivan jakkaran minkä päällä seistä. Mummo selosti kuin urheilukilpailuissa, lisäten arveluitaan minkä takia kukakin matkaa taittoi. Siihen maailman aikaan autoja oli vielä vähän ja ne autojen omistajat tiedettiin.

Kuusimetsän tilalle istutettiin mäntyjä, se oli sen ajan tapa. No, huono metsähän siitä tuli. Liian kostea alusta männylle. 

Autoja ei ole enää voinut laskea vuosikymmeniin, eikä laskijaakaan ole ollut 36 vuoteen. Jonkinlainen metsä siinä yrittää kasvaa, muttei se viita ole.

Isovanhempani elämäänsä mökillä aloittaessaan laittoivat kasvimaan, istuttivat marjapensaita ja perennoja. Multaa ja kivennäismaata siirrettiin tontille maan parannukseksi. Kompostit käytettiin tarkasti. 

Äiti jatkoi vanhempiensa viljelyksiä ja tilasi hevosenlantaakin läheisen tallin omistajalta nimen omaan maata parantamaan. Vaan ei ole lantakuormaa tähän päivään mennessä tullut, eikä talliakaan enää ole. "Niin maailma muuttuu, eskoseni!", kuten Aleksis Kiven näytelmässä Nummisuutarit todetaan.

Minä olen menneinä vuosikymmeninä tuonut erilaisia perennoja lisää, yrittänyt viljellä kasvimaatakin ja viime vuosina olemme ystäväni kanssa istuttaneet tontille tammia (Quercus robur), vaahteroita (Acer platanoides), kuusia (Picea abies), tuomia (Prunus padus), humalaa (Humulus lupulus) ja erilaisia koristepensaita. 

Olen haaveillut, että tämä muuttuisi enemmän lehtomaiseksi ja kenties palautuisi edes jonkinlaiseksi viidaksi. Vähitellen se on alkanut tuottaa tulosta. Ensimmäistä kertaa tänä kesänä on tontilla kasvanut metsämansikkaa ja se valtaa alaa. 

Kun kasvillisuus monipuolistuu samalla runsastuu hyönteiset, linnut ja nisäkkäät. Vielä, kun saisin lehdon lintuja laulamaan "nurkkiini" esim. erilaisin kertuin (Sylviidae).

Tässä voisi siteerata virttä 971: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. "Niin pitkä on matka..."

Oodi mökille

Mökki kuvattuna 1990-luvulla läheiseltä harjulta. 

Tämä on 150. blogikirjoitukseni ja sen kunniaksi haluan ylistää mökkiäni ja sitä kaikkea mitä se on elämääni tuonut.

Isovanhempani hankkivat mökin, kun joutuivat luopumaan vanhuudenvaivojen vuoksi maatilan pidosta ja myydessään sen pois. Talvet he asuivat läheisessä kauppalassa ja kesät he viettivät yli 10 vuoden ajan mökillä. Ukko kävi pyörällä kaupassa, autoa kun eivät omistaneet.

Jossain vaiheessa isovanhempani suunnittelivat mökin myyntiäkin. Siitä minulla on vielä tallella c-kasetilla laulu, jossa mummon kanssa laulamme "oodia mökille". Laulussa molempien ääni pettää liikutuksesta laulaessamme mökistä luopumisesta.

Isovanhempieni kuoltua vuosina 1985 ja 1986, äiti peri luonnollisesti paikan. Pari vuotta mökki oli vähällä käytöllä - osittain siksi, ettei meillä ollut koskaan autoa ja Tampereelta oli työlästä 1980-luvulla, niin kuin myöhemminkin, matkustaa mökille.

Äitini alkoi käydä kuitenkin töissä ollessaan mökillä kesäisin kolmen viikon välein, kun sai päivällä pidennetyn viikonlopun ylitöiden vuoksi. Kesälomatkin hän vietti mökillä.

Eläkkeelle jäätyään äitini jatkoi vanhempiensa tapaa muuttaa kesiksi mökille. Sitä hän sai tehdä 15 vuotta, kunnes menehtyi äkillisesti huhtikuun lopussa. Suunnitelmissa hänellä oli tuonakin keväänä mennä mökille. Itse asiassa hän oli pyörällä käymässä Tampereen keskustassa hoitamassa mökin asioita, kun kotimatkalla sairauskohtaus yllätti. 

Vietin lapsuudessa kaikki kesät isovanhempieni kanssa mökillä. Teini-iässä mökkeily jäi vähemmälle, kun kavereiden merkitys korostui. Isovanhempieni kuoltua aloimme äidin kanssa varustaa ja päivittää mökkiä vähitellen. Viimeiset isot remontit tehtiin vuosina 2006 ja 2007.

Mökki on siis näin ollen ollut hyvin ahkerassa käytössä ainakin 45 vuotta. Isovanhempien aikana ja heidän ensimmäisenä kesänään täällä oli kanojakin. Lisäksi on ollut liuta koiria ja kaksi kissaa.

Minun elämäni on tehnyt oman uomansa tänne, niin kuin joki kaivertaa maisemaan omaansa. Lähellä sijaitsee isovanhempieni maatila -  autioituneena. Tilan läpi ajaessaan voi muistella kiitollisuudella omia jo edesmenneitä läheisiään.

Olen onnekas saadessani tänne ystäviä. "Ison perheen", jollaista minulla ei ole koskaan ollut ja johon olen tervetullut. Ja jonakin päivänä vanhan, elämää nähneen mökin tilalla seisoo uusi talo ja siinä tyytyväinen emäntä.

Isovanhempieni ex-maatila toukokuussa 2020

 

Keskikesä

Keisarinviitta

Nosta jalka kaasulta: perhonen ylittää tien. 

Eeva Kilpi

 Täällä maalla on nyt paljon perhosia. Kun hiekkateitä ajelee tulee mieleen tuo Eeva Kilven ylläoleva runo. Perhosille tämä kesä on ollut hyvä.

Kuvaamani keisarinviitta ilahdutti minua tänä aamuna, tai itse asiassa niitä oli ainakin viisi ja ne olivat mieltyneet pihlaja-angervon (Sorbaria sorbifolia) kukintoihin. Keisarinviitta (Argynnis paphia) on harvinainen ja se luetaan isoihin hopeatäpliin.

Menin koirani kanssa aamulenkille erään autiotalon pihamaalta katsomaan metsämansikoita (Fragaria vesca). Löysin mansikkapaikan sattumalta viime kesänä ja se oli lenkkini kohde. Metsämansikoita ei ollut juurikaan verrattuna viime kesään, mutta huomioni osui näihin suuriin lepattaviin kaunottariin. 

Pihlaja-angervopensaissa näkyi myös loistokultasiipi (Lycaena virgaureae), joitakin sekä määrittämättömiä nokiperhosia että papurikkoja ja pienempi hopeatäplälaji kuin keisarinviitta. Kaunista. Ja siitä ihanuudesta olisi nauttinut kauemminkin ellei hyttyset ja paarmat olisi hätistäneet pois.

Samalla reissulla löysin kypsiä mustikoita ja keräsinkin niitä vähän mukaani, muttei ilman peittäviä vaatteita metsässä pysty nyt olemaan. 

Vielä lauloivat pajulintu, kulorastas, peippo, lehtokerttu ja sepelkyyhky. Hiljaiseksi metsät käyvät.

Heinäntekoa

heinä-elokuu 1961

 Parin viime viikon aikana heinäpellot ovat muuttuneet sänkipelloiksi ja heinät paalattu muoviin.

Täällä kylällä, minkä asukkaaksi minäkin lopulta tulen, on talo jossa olemme kolmessa polvessa olleet perinteisissä heinätöissä: isovanhempani, äitini ja minä. Heinänteosta on jo tosin aikaa ja nykyisin talo on ollut lehmätön ainakin 25 vuotta.

Tässä kuvassa ovat isovanhempani omalla tilallaan heinässä. Muistan lapsena heinäntekoajan. Minun tehtävänäni oli laittaa heinäseipäisiin tapit. Jos kyykäärme (Vipera berus) löytyi pellolta, se nuijittiin hengiltä ja vietiin tilan läpi vievälle tielle. Muistan, miten 1960-70 -lukujen vaihteessa autot pysähtyivät katsomaan yliajettuja käärmeitä. Nähtävyys sekin. Eikä niitä autojakaan paljon teillä kulkenut.

Äitini suhde käärmeisiin oli vastakkainen vanhempiinsa nähden. Äitini painotti kaikkien eliöiden tehtävää ja tärkeyttä biosfäärissä ja sitä oppia olen noudattanut, "äidin tyttö" kun olin. 

Nykyisessä luontokatokeskustelussa äitini suhtautuminen oli siis jo tuolloin 50 vuotta sitten edistyksellistä. Hän vastusti mm. avohakkuita, kummeksui valtavaa muovin käyttöä ja vältti sitä itse. Vaatteet käytettiin loppuun ja polttopuiksi kelpasi oksatkin hakkuilta (maanomistajan luvalla).

(Äitini harrasti valokuvausta ja lähes kaikki tässä blogissa esiintyvät mv-kuvat ovat hänen ottamiaan tai hänen kamerallaan otettuja).

Ei läheskään kaikkea isästäni

Muutama sana isästäni.

Tutustuin isääni vasta ripille päästyäni. Sitä ennen en tiennyt isästäni yhtään mitään.

Olihan se 15-vuotiaalle vaikea paikka tutustua isäänsä! Tavatessamme ensimmäisellä kerralla hänellä oli yllään nahkaiset housut ja stetsonhattu, vasemman yläraajan hiha oli tyhjä, eli hänellä oli olkavarresta yläraaja amputoitu.

Äitini ja isäni tapasivat aikoinaan ohimennen Turussa 1950-luvulla sairaanhoitaja-asuntolassa, jossa myös isäni ensimmäinen vaimo asui. 

Isäni otti yhteyttä äitiini Tampereella käydessään vuonna 1964 tultuaan katsomaan Ratinaan yleisurheilukisoja. Isäni oli tuolloin eronnut ensimmäisestä vaimostaan.

Kun minä ilmoitin tulostani, lähti isäni "karkuun" Vietnamin sotaan amerikkalaisten joukkojen mukana. Hän ei halunnut tunnustaa minua silloin ja myöhemmin ei halunnut äitinikään paljastaa isääni. Virkatodistuksessani ei ole mainintaa isästäni.

Isäni oli urheilija, keskimatkojen juoksija. Hän oli myös reportteri ja kirjailija. Ja aikansa julkkis.

En pysty kertomaan isästäni läheskään kaikkea, koska en oppinut häntä tuntemaan kuin pinnallisesti. Hän kirjoitti minulle paljon kirjeitä, joiden sisältö odottaa tutkimista. Saimme tuntea toisemme vain 10 vuotta. 

Joskus kuulee kysyttävän, missä olit kun Olof Palme murhattiin vuonna 1986. Olin isäni kanssa Lahdessa katsomassa Salpausselän kisoja. Isäni piti tapausta erittäin merkittävänä. Minä nuorena naisena en ollut asiasta juurikaan kiinnostunut.

Äitini

(Kuvien valokuvaajista ei ole tietoa).

 

Kiiltomato

 Äitini ja isovanhempani asuivat sodan jälkeen jonkin aikaa Lempäälässä ja äitini kävi sieltä Tampereella keskikoulua 1950-luvun taitteessa. Koulumatkat hän kulki sulan maan aikaan pyörällä. Eräänä syksyiltana kotiin päin mennessään, hän näki tien vieressä polttopuupinon kohdalla tupakan palavan pään hehkun. Hän pelästyi ajatellen jonkun olevan siellä häntä odottelemassa. Hetken tuumittuaan hän ohitti paikan ja tajusi, että kyseessä olikin kiiltomato (Lampyris noctiluca).

Viereisessä kuvassa on kiiltomatonaaras päivänvalossa. Kiiltomato kuuluu kovakuoriaisiin.

Alla olevassa kuvassa naaras ohjaa valollaan koiraita luokseen ja on esimerkki bioluminesenssista. Kiiltomadot ovat petoja ja saalistavat ravinnokseen kotiloita.

Täällä mökillä kiiltomatoja on ollut niin kauan kuin muistan. Tämä viereinen kuva on viime yöltä. Koirani halusi päästä juomaan suoraa järvestä, kun sille ei kelpaa vesi kupista. 

Kaupungissa kiiltomatojen loistetta ei välttämättä näe taustavalon ja valosaasteen vuoksi.

Liike on lääke 2

 Ohessa on viime kuun liikuntasuorituksiani. Tässä ei ole kaikki, sillä siitä puuttuvat ainakin avovesiuinnit ja osa kävelylenkeistä.

On ollut aina kova liikkumaan ja se on ollut myös lahjakkuuteni. Ja mielentyynnyttäjäni niin kuin metsä ja klassinen musiikkikin.

Ilman tuota pyhää kolminaisuutta en tule toimeen. Joka päivä annos jokaista on mottoni. 

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli Tampereen Peltolammilla uimavalvojana. Eihän se mitään Baywatch -hommaa ollut, kaukana siitä! Muttei yksikään hukkunut valvontavuorollani. 

Siitä asti olen harrastanut avovesiuintia, mutta vastuullisesti, eli joku on ollut aina veneellä varmistamassa uintireissua. Avovesiuinnista mielekkään tekee ympäristö ja aallokko. 

Täällä mökillä on paljon lähteitä, vesistöjä, soita ja havumetsiä. Täällä on myös oma ominaistuoksunsa, mitä en ole tavannut muualla retkeillessäni. Se on tämän valuma-alueen ekosysteemin arvokas ominaisuus; liittyen ekosysteemipalveluihin, kuten tuotantopalveluihin (makeat pinta- ja pohjavedet, kasvibiomassa esim. puut) ja säätely- ja ylläpitopalveluihin (eliöstön ja ekosysteemien puhdistava vaikutus ja elämänkierron ylläpito) sekä kulttuuripalveluihin (esim. fyysiset ja kokemusperäiset vuorovaikutukset).

Evakkous

 Tämä elämänmuutos on aiheuttanut minulle myös paljon pohdintaa omista juuristani, minkä varmasti olette laittaneet merkille. Olen keskittynyt äitini ja isovanhempieni tarinaan, sillä heidän "ansiostaan" olen nyt täällä ja tällä polulla.

Isästäni kerron tuonnempana.

Yllä oleva kuva on otettu vuonna 1938 Räisälässä. Kuvassa ovat vasemmalta isoisoäitini, isoäitini eli mummoni, äitini ja isoisäni eli ukko. Äitini on 4-vuotias. Valokuvaajasta ei ole tietoa.

Nyt, kun opiskelupaineet hieman helpottivat, olen lukenut muutakin kirjallisuutta kuin ympäristötieteitä. Sain ystävältäni lainaksi Anne Kuorsalon ja Iris Salorannan kaksi kirjaa: Evakkolapset vuodelta 2005 ja Evakkotie vuodelta 2006. Ystäväni isäkin oli evakko Raudusta. 

Sekä Räisälä että Rautu sijaitsi(e)vat Karjalan kannaksella.

Näiden kirjojen lukeminen on avartanut omaa polkuanikin, sillä olen evakon lapsi ja sillä on ollut suuri merkitys kaikissa elämäni vaiheissa, tahdoinpa tai en.

Monet evakkolapset ovat kertoneet myöhemmin siitä miten äideillä ei ollut aikaa lapsilleen sodan aikana, eikä vanhemmilla niin ikään sodan jälkeenkään. Työtä oli niin paljon. "Vanhempiemme voimat oli sidottu sodasta selviämiseen ja jälleenrakentamiseen." (Evakkolapset, s. 9).

Äitini puhui lämpimästi aina omasta mummostaan, eli äidinäidistään. Hänellä ehkä oli paremmin aikaa pienelle tytölle evakkomatkoilla ja myöhemmin siirtoväelle osoitetun asutusohjelman aikana odotellessa omaa tilaa, tai niin kuin isovanhemmilleni osoitettua kylmätilaa. Isoisoäitini kuoli vuonna 1965, enkä koskaan tavannut häntä.

Äitini ei ikinä pystynyt puhumaan evakkoudesta juurikaan mitään. Äitini oli minun yksinhuoltaja ja kova tekemään työtä. Hän varmaankin toisti samaa kaavaa, mitä itse oli lapsena kokenut. 1960-luvulla yksinhuoltajuus oli varmasti raskasta ja leimaavaa aikaa. Rahaa ei liiemmin ollut. Se oli vaikeaa minulle teini-iässä.

Äitini vastuutti minut varhain. Muistan, miten mm. opettelin matkustamaan Tampereelta Keski-Suomeen mummolaan itsekseni junalla, tehden junanvaihdon Jyväskylässä ala-asteikäisenä. Tänä päivänä siitä varmaan tehtäisiin lastensuojeluilmoitus. "Vastuunotto voi säilyä ja siirtyä elämänasenteena tai taakkana seuraavallekin sukupolvelle." (Evakkolapset, s. 23).

Puhumalla ei juurikaan käsitelty asioita. Asiat vain joko olivat tai eivät olleet. Lapsena sitä oppi tulkitsemaan non-verbaalista kieltä. Äidin sana oli laki. Asioita ei perusteltu. Siitä aiheutui paljon ristiriitoja, kun aloin itse ymmärtää ja vaatia selitystä tai myöhemmin kapinoidakin vallitsevaa asian tilaa. 

Sitä samaa taakkaa olen joutunut kantamaan myöhemmin ihmissuhteissani. Kaikista asioista, varsinkaan hankalista ja kipeistä asioista ei puhuta.

Enkä myöskään uskalla kiintyä ihmissuhteissa. Siihen liittyy osaksi isäni tarina, josta tuonnempana.

Nuorempana olin kovin huolissani milloin mistäkin. Näin vanhempana, olen ehkä viisastunut luottaen 'kyllä elämä kantaa' -asenteeseen. 

Nuorempana olin myös rajaton. 1990-luvun lama lopetti rajattomuuden ja opetti rajallisuuden. Katkeralla tavalla.

Kärsin edelleen omien tarpeiden vähättelystä. Odotan edelleenkin "omaa vuoroani". Mitä se sitten onkaan...

En halua yllä mainituilla asioilla syyllistää ketään. Kodin ilmapiirillä ja niillä puitteilla, mitkä me saamme on hirvittävän suuri merkitys, jotta yksilöstä kasvaa tasapainoinen ja yhteiskuntakelpoinen veroja maksava ihminen.

Kaakkuri

Kaakkurit viihtyvät suolammilla

 Kiersin tänään kartoittamassa kaakkurien (Gavia  stellata) pesintöjä kolmella lammella. Kahdella niistä, jossa näin emon olevan hautomassa 12.6.2021, oli myös onnistunut pesintä. Eli molemmilla lammilla oli kaksi ja jo II-III kokoluokan poikasta. 

Kolmannella lammella ei tullut havaintoa kaakkurista. Vaikkei se mitään todista. Ne kun ovat loistavia piileksijöitä, toisin kuin kuikat.

Löysin sattumalta ainakin 15 vuotta sitten kaakkurin uuden reviirin. Olen sellainen "metsien nainen", rämmin metsissä välillä ihan umpimähkään, välillä systemaattisemmin. Halusin valloittaa yhden "vuoren" ja kiipesin sen yli tavoitteena vuoren toisella puolen oleva suolampi. Ihan autollakin olisi suolammen rantaan päässyt, mutta kun se ei ollut se pointti. 

Päästyäni lammen rantaan, aloin kiikaroida sen pintaa ja mitä havaitsinkaan: kaakkurinpoikasen! Se oli hienon hieno löytö. 

Vähemmän hienoja löytöjä teen päivittäin luonnossa liikkuessani. Viereisessä kuvassa on vain osa tänään löytämistäni roskista. Mutta siis pillimehu, auton tuulilasin pyyhkijän sulkapakkaus x 2 ja nuuskarasia!

Luontoa pidetään surutta kaatopaikkana ja vessana. Ymmärrän kyllä, että tarpeilleen on päästävä, mutta eikö ne jätökset voisi  peittää. 

Kerran löysin pop up -huussin metsästä, läheltä yhtä mökkiä. Huussin tekemiseen oli nähty vaivaa. Oli tehty jopa riuku ja luettu lehtikin lojui jätöksen vieressä, muttei jätöstä oltu jaksettu peittää. 

Luonnossa liikkuminen on ihan mitatusti lisääntynyt pandemian aikana. Tämän takia metsästä löytyy runsaasti vessapaperia ja jopa käytettyjä terveyssiteitä. Onko liikaa pyydetty, että sen käytetyn vessapaperin työntäisi vaikka kepillä maan sisään? Ja käytetyn terveyssiteen kantaisi ihan kotiin saakka?

Tämmöinen roskaaminen ei mahdu minun päähäni! Menee tunteisiin😠

Eno 2

Kesällä 1974

 Tässä kuvassa olen enoni kanssa. Kuva on otettu mökillä. (Valokuvaajasta ei ole tietoa). Yhdennäköisyyttä riittää. Muistan, että olimme tulleet juuri saunasta ja ainakin minulla on vielä märät hiukset.

Enoni oli sellainen velmu nuori mies. Minulla on hänestä vain lämpimät muistot. Äidilläni ja hänen veljellään oli ikäeroa 18 vuotta, joten heidän suhteensa jäi etäiseksi. 

Enoni ajautui nuorena epämääräisiin kaveriporukoihin ja se oli menoa se!

1977

 Alemmassa kuvassa (valokuvaajasta ei ole tietoa) enoni on mökillä tutussa puuhassa: saunan lämmityksessä ja vesien kannossa. Tätähän se on edelleen. Kuvassa näkyy enoni pituus (204 cm) ja kakektinen olemus. Kuvan ottamisesta hän eli vielä kaksi vuotta. Enoni kuoli Turussa syntymäpäivänäni 1979.

Kesäaskare

 Yksi mukavammista kesäaskareista on mattojen pesu mattolaiturilla. Hyvällä ja lämpöisellä ilmalla se on suorastaan nautinto. Ja kuinka hyvän mielen siitä saa, kun ripustaa puhtaita mattoja kuivumaan, seuraa niiden kuivumista ja lopulta levittää puhtaat matot lattialle.

Tosin minulla puhtaiden mattojen levitys lattioille ottaa nyt aikaa, sillä seuraavan kerran se tapahtuu vasta uudisrakennukseen ja siihen vierähtää vuosi tai jotain...?

Järvien rehevöitymisen kannalta olisi tärkeää, ettei mattoja pestäisi enää omissa mökkirannoissa. Omallakin rannalla olen useina vuosina uinut sellaisessa saippuavaahdossa, kun tuuli on painanut toisten pesemien mattojen "saippuajämät" meidän rantaan. Ja sekin vielä, että olemme kantoveden varassa, eli sillä saippuavedellä peseydymme, pesemme astiat ja se on myös koirani juomavettä. Ei kiva!

 

Biologinen lääke 2

 Kirjoitin 30.6.2021, eli kaksi kuukautta sitten koirani ensimmäisestä nivelrikkoon tarkoitetusta biologisesta lääkeinjektiosta.

 

Koirani sai toisen pistoksen ennen juhannusta, eli viisi viikkoa ensimmäisestä pistoksesta. Suositus on antaa lääkettä neljän viikon välein, mutta aikatauluongelmien vuoksi väli venähti viikolla ja sen huomasi koiran voinnissa!

Viimeinen viikko ennen toista pistosta, sitä ei kiinnostanut liikkua kuin ihan välttämätön.

Nyt, kun on viikko kulunut toisesta ja hoidon kannalta ratkaisevasta pistoksesta, koira juoksee, leikkii ja haluaa lähteä lenkille!

Todellakin lääkkeen teho tulee toisen pistoksen jälkeen parhaiten esille. Nyt kolmas pistosaika on varattu tasan neljän viikon päähän, ettei viive huononna lääkepitoisuutta.

Onhan tässä joutunut punnitsemaan kaikkia vaihtoehtoja koiran kannalta ja nimenomaan sen elämänlaadun ja elämän mielekkyyden takia. Jos sen luontaiset tavat liikkua aiheuttavat sille kohtuutonta kärsimystä, on tehtävä se lemmikinomistajan vaikein tehtävä ja armahdettava ystävä kärsimyksistään. Koirani on 7-vuotias, eli ei vielä koiran iässä vanhakaan.

Minulla on ollut saman rotuisia koiria ennenkin. Yhtä lukuunottamatta, mikä sairastui dilatoivaan kardiomyopatiaan, eli sydämen laajentumaan, on koirat eläneet vähintään 13-vuotiaiksi. Tietysti jokainen eläin on yksilö.