Hupi tuli hoitoomme viikonlopuksi, äidin ja minun luokseni joskus 1970-luvulla. Hupi oli sekarotuinen koira ja lapsuudenystäväni (kts. blogi 29.6.2021) perheenjäsen.
Asuimme äitini kanssa kerrostalon 3. kerroksessa, Hupi oli omakotitalon vahti. Hupi tuli eräänä keväisenä lauantaiaamuna meille ja meillä oli tarkoitus lähteä lenkille Kaupin metsään kolmistaan: äiti, minä ja Hupi.
Olin pesemässä hampaitani kylpyhuoneessa, kun äiti huusi:" Nyt se hyppäsi!"
Meillä oli parvekkeenovi auki ja Hupi ulkokoirana ei tainnut oikein viihtyä sisällä. Niinpä se loikkasi ainoasta mahdollisesta reiästä vapauteen. Se putosi varmaankin parinkymmenen metrin matkan alas asfaltille. Ryntäsimme katsomaan parvekkeelta koiraa. Se liikkui, se eli!
Äitini lähti ulkoa hakemaan Hupia. Ihmisiä kerääntyi paikalle. Joku kertoi nähneensä, kuinka koira lensi ilmassa.
Äitini kantoi Hupin kotiimme. Se oksensi, pissasi ja ulosti verta. Se tärisi ja vapisi. Teimme sille pedin patterin viereen ja peittelimme sen.
Siihen maailman aikaan eivät eläinlääkärit päivystäneet viikonloppuisin, ei ainakaan lemmikkieläimiä. Tuotantoeläimet ja hevoset saattoivat olla eri juttu. Eikä meillä ollut autoakaan, joten hoidimme Hupia kotona.
Sunnuntai-iltana ystäväperheemme tuli hakemaan Hupia kotiinsa tietämättä mitään tapahtuneesta. Ei silloin ollut kännyköitä ja puhelimella hoidettiin vain tärkeitä asioita?!
Hoidosta huolimatta ja uskomatonta, mutta totta Hupi selvisi tärskystä hengissä!
 |
| Tämä tuo hupia elämääni |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti