Kuulun siihen ikäluokkaan, jotka kantavat sodan traumoja mukanaan vaikkei ole sotaa henkilökohtaisesti kokenutkaan. Isoisäni ei puhunut sodasta koskaan kuulteni. Hän loukkaantui sodassa ja ontui toista jalkaansa loppuikänsä.
Mummolle Karjalasta lähtö oli raskaampaa ja hän puhui siitä paljon. Sodan aikainen ja jälkeinen pula-aika jätti jälkensä sodan kokeneisiin. Äitini olisi aikoinaan halunnut lähteä lukemaan kieliä, muttei siihen ollut varaa.
Pula-aika heijastui välillisesti myös minun lapsuuteeni. Etenkin mummoni opetti säästämään kaikessa. Ja toden totta hyvä oppi se olikin, kun ajattelee nyt tätä kertakäyttökulttuuria ja yltäkylläisyyttä.
Äitini ei pystynyt puhumaan Karjalasta mitään, niin traumaattista hänelle oli sieltä kahdesti lähteminen; vuosina 1939 ja 1944.
Isovanhempieni ja äitini muiston vuoksi kävin Karjalassa vuonna 2012. Näin heidän talonsa paikan, joskin tilalle oli rakennettu uusi talo. Näin Räisälää, mistä olin paljon mummoltani kuullut. Siellä Vuoksen rannalla, idyllisessä ja vehmaassa paikassa koin outoa ja syvää heimolaisuutta ja kotoisuutta kuullessani karjalaisten puheen partta. Ymmärrän varsin hyvin koti-ikävän, mikä karjalaisille iäksi jäi.
Olen hankkinut Räisälän kansallispuvun kunnioituksena menneille sukupolville ja rakkaille ihmisille.
Osaisimmepa antaa arvoa kaikille sotaveteraaneille ja lotille heidän työstään ja uhrauksistaan. Ilman heitä ei olisi Suomea, ei rauhaa, ei omaa kieltä eikä ehkä kulttuuriakaan.
