Evakkous

 Tämä elämänmuutos on aiheuttanut minulle myös paljon pohdintaa omista juuristani, minkä varmasti olette laittaneet merkille. Olen keskittynyt äitini ja isovanhempieni tarinaan, sillä heidän "ansiostaan" olen nyt täällä ja tällä polulla.

Isästäni kerron tuonnempana.

Yllä oleva kuva on otettu vuonna 1938 Räisälässä. Kuvassa ovat vasemmalta isoisoäitini, isoäitini eli mummoni, äitini ja isoisäni eli ukko. Äitini on 4-vuotias. Valokuvaajasta ei ole tietoa.

Nyt, kun opiskelupaineet hieman helpottivat, olen lukenut muutakin kirjallisuutta kuin ympäristötieteitä. Sain ystävältäni lainaksi Anne Kuorsalon ja Iris Salorannan kaksi kirjaa: Evakkolapset vuodelta 2005 ja Evakkotie vuodelta 2006. Ystäväni isäkin oli evakko Raudusta. 

Sekä Räisälä että Rautu sijaitsi(e)vat Karjalan kannaksella.

Näiden kirjojen lukeminen on avartanut omaa polkuanikin, sillä olen evakon lapsi ja sillä on ollut suuri merkitys kaikissa elämäni vaiheissa, tahdoinpa tai en.

Monet evakkolapset ovat kertoneet myöhemmin siitä miten äideillä ei ollut aikaa lapsilleen sodan aikana, eikä vanhemmilla niin ikään sodan jälkeenkään. Työtä oli niin paljon. "Vanhempiemme voimat oli sidottu sodasta selviämiseen ja jälleenrakentamiseen." (Evakkolapset, s. 9).

Äitini puhui lämpimästi aina omasta mummostaan, eli äidinäidistään. Hänellä ehkä oli paremmin aikaa pienelle tytölle evakkomatkoilla ja myöhemmin siirtoväelle osoitetun asutusohjelman aikana odotellessa omaa tilaa, tai niin kuin isovanhemmilleni osoitettua kylmätilaa. Isoisoäitini kuoli vuonna 1965, enkä koskaan tavannut häntä.

Äitini ei ikinä pystynyt puhumaan evakkoudesta juurikaan mitään. Äitini oli minun yksinhuoltaja ja kova tekemään työtä. Hän varmaankin toisti samaa kaavaa, mitä itse oli lapsena kokenut. 1960-luvulla yksinhuoltajuus oli varmasti raskasta ja leimaavaa aikaa. Rahaa ei liiemmin ollut. Se oli vaikeaa minulle teini-iässä.

Äitini vastuutti minut varhain. Muistan, miten mm. opettelin matkustamaan Tampereelta Keski-Suomeen mummolaan itsekseni junalla, tehden junanvaihdon Jyväskylässä ala-asteikäisenä. Tänä päivänä siitä varmaan tehtäisiin lastensuojeluilmoitus. "Vastuunotto voi säilyä ja siirtyä elämänasenteena tai taakkana seuraavallekin sukupolvelle." (Evakkolapset, s. 23).

Puhumalla ei juurikaan käsitelty asioita. Asiat vain joko olivat tai eivät olleet. Lapsena sitä oppi tulkitsemaan non-verbaalista kieltä. Äidin sana oli laki. Asioita ei perusteltu. Siitä aiheutui paljon ristiriitoja, kun aloin itse ymmärtää ja vaatia selitystä tai myöhemmin kapinoidakin vallitsevaa asian tilaa. 

Sitä samaa taakkaa olen joutunut kantamaan myöhemmin ihmissuhteissani. Kaikista asioista, varsinkaan hankalista ja kipeistä asioista ei puhuta.

Enkä myöskään uskalla kiintyä ihmissuhteissa. Siihen liittyy osaksi isäni tarina, josta tuonnempana.

Nuorempana olin kovin huolissani milloin mistäkin. Näin vanhempana, olen ehkä viisastunut luottaen 'kyllä elämä kantaa' -asenteeseen. 

Nuorempana olin myös rajaton. 1990-luvun lama lopetti rajattomuuden ja opetti rajallisuuden. Katkeralla tavalla.

Kärsin edelleen omien tarpeiden vähättelystä. Odotan edelleenkin "omaa vuoroani". Mitä se sitten onkaan...

En halua yllä mainituilla asioilla syyllistää ketään. Kodin ilmapiirillä ja niillä puitteilla, mitkä me saamme on hirvittävän suuri merkitys, jotta yksilöstä kasvaa tasapainoinen ja yhteiskuntakelpoinen veroja maksava ihminen.