Kiltti tyttö

Isovanhempieni välissä 70-luvun alussa

  Olin kiltti lapsi ja minuun luotettiin. Hoidin   mielelläni isovanhempieni maatilan eläimiä   keräämällä kanalasta munia tai ruokkimalla   lampaita. Minulla oli kaverina koira ja kissoja.

 Muistan kerran keksineeni itselleni puuhaa, kun isovanhempani olivat päivälevolla. En  löytänyt onkea mistään ja halusin mennä kalaan tilan lävitse kulkevan joen rannalle.  Niinpä löysin jostakin oksan joka toimitti  vavan virkaa. Narusta tein siiman,  puukapulasta kohon ja isosta, suorasta  naulasta koukun. Tiedostin jo onkea väsätessä  etten sillä yhtään kalaa tule saamaan.  Sainpahan tekemistä.

En muista, että minua olisi erikseen varoiteltu joesta. Muistan ainoastaan tarinan hauesta, joka oli purrut vedessä kahlaavan lapsen akillesjänteen poikki. Tiedä häntä oliko tarina tosi. 

Täällä ystäväni suvussa on jo monessa sukupolvessa varoiteltu karvakourasta, joka piileksii tilaan rajoittuvassa järvessä. Karvakoura ei tule, jos aikuisia on läsnä, mutta lapsen yksin mennessä veteen se vie.

Lentävä lause tuli sanonnastani: "Kiitos ja kunnia. Hyvät oli pöperöt!". Mummoni oli karjalaiseen tapaan hyvä ruoanlaittaja ja leipoja. Sain aina lisää painoa mummolassa ollessani, kun taas kaupungissa olin huono syömään äitini hoteissa ja myöhemmin koulussa. Tuota lausetta käytettiin pitkään kiitoksena mummolle ja äidille ruoasta.

Minulla oli kunniatehtävä maatilalla. Kerätä kanalasta munia. Yksi kana oli häijy ja nokki aina, kun menin munia ottamaan sen alta. Sen takia otin pienen kepin, millä sain kanan hätisteltyä syrjempään. 

Kauppalan johtajan vaimo kävi hakemassa meiltä  kerran viikkoon munia, olin minä siinä "pääosassa". Valmiiksi kerätyt munat ojensin rouvalle korissa. Se oli erityinen tehtävä alle kouluikäiselle. Kutsuinkin rouvaa hänen tietämättään munatädiksi.

Kerran tämä kiltti tyttö juostessaan tuvassa kaatoi mummon lattianpesuämpärin kumoon. Vahinkohan se oli, mutta muistan vieläkin sen häpeän tunteen.

Päiväunien jälkeen kukko oli aina muninut keittiön pöydälle muutaman namin, yleensä ranskanpastillin.  Kerran pääsi niin  käymään, ettei kukko ollut muistanutkaan. Menin itkien ulos mummon luokse asiasta kertomaan ja mummo niiltä sijoiltaan lähti sisälle ja pyysi minut hetkeä myöhemmin taloon. Pöydällä oli nyt nameja. Silloin oivalsin, ettei se kukko munia tainnut alkuunkaan.

(Valokuva on omasta albumistani, äitini ottamana)