Olin muuttanut puolen vuoden asumisen jälkeen mökiltä takaisin vuokra-asuntooni. Olo oli haikeutta ja luopumista täynnänsä. Vänkärin paikalla matkusti pari kirsikkatomaattia oksat marjoista painavina. Olin todella väsynyt ja silmät vain tuntuivat seisoivan päässäni..., kun Adele lauloi tunnuskappalettaan James Bond 007 -elokuvasta Skyfall. Syyskuisessa ilta-auringossa välkehtivät järvet ja ilmavat harjumaisemat vuorottelivat vilisten autoni ulkopuolella.
Se tilanne olisi sopinut hyvin Aki Kaurismäen leffaan - tunsin olevani irtirepäisty juuriltani siitä turvallisesta maailmasta, jota olen hallinnut ja vaalinut. Jollakin tavoin olin ulkopuolinen. Oli pysähtynyt ja epätodellinen olo, etäännyin ikään kuin itsestäni. Sitä on vaikea selittää.
Kappaleen ensimmäinen säkeistö 'iski takaraivoon ihan täysillä'. Elokuvamakuni on lyyrisempi kuin bondit tai muut 'räiskintäleffat'. Itse asiassa, en ole edes nähnyt Skyfallia, mutta tulen silti aina muistamaan tuon hetken, kun kuulen sen tunnarin.
This is the end
Hold your breath and count to ten
Feel the Earth move and then
Hear my heart burst again
For this is the end
I've drowned and dreamt this moment
So overdue, I owe them
Swept away, I'm stolen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti