Viita

Akileija (Aquilegia)

 Aikoinaan, kauan sitten mökin paikalla oli synkkä kuusimetsä. Alueen nimi oli viita. 

50 vuotta sitten isovanhempieni hankkiessa tämän mökin, järven rantakaistale oli kuivaa kangasmaata. Järven ranta, kun oli kaavoitettu tonttimaaksi, järeät puut kaadettu ja ranta ruopattu.

Mökin takainen metsä oli vielä edelleen viitana. Sen läpi ei nähnyt. Metsä seisoi kuin muurina mökin ja muun maailman välissä.

Sitten kävi niin kuin tapana oli ja on edelleen. Metsä sai väistyä. Metsän paikalle tuli avohakkuu. 

Muistan, miten ukko keräsi polttopuuta avohakkuulta. Sain viedä ukolle päiväkahveja hakkuuaukon toiseen reunaan. Matka tuntui pitkältä rämpiessä kantojen ja oksien ylitse. Kaikkialla oli kuivia oksia ja vihreä, suojaava metsä oli vaihtunut ruskeksi erämaaksi. Todellisuudessa etäisyys mökin ja ukon välillä oli 300 m. 

Mökkiä vastapäätä, avohakkuun toisella reunalla kulki tie ja kulkee edelleen. Kun metsä kaadettiin näkyi ohikulkeva liikenne mökille. Mummolle siitä tuli ajanviete; katsella minkälainen auto milloinkin menee ja mihin suuntaan. Televisiota mökillä kun ei ollut (eikä ole vieläkään!). Mummo oli kovin lyhyt, eikä hän olisi nähnyt ikkunasta kunnolla. Ukko, kun oli kätevä käsistään, teki mummolle sopivan jakkaran minkä päällä seistä. Mummo selosti kuin urheilukilpailuissa, lisäten arveluitaan minkä takia kukakin matkaa taittoi. Siihen maailman aikaan autoja oli vielä vähän ja ne autojen omistajat tiedettiin.

Kuusimetsän tilalle istutettiin mäntyjä, se oli sen ajan tapa. No, huono metsähän siitä tuli. Liian kostea alusta männylle. 

Autoja ei ole enää voinut laskea vuosikymmeniin, eikä laskijaakaan ole ollut 36 vuoteen. Jonkinlainen metsä siinä yrittää kasvaa, muttei se viita ole.

Isovanhempani elämäänsä mökillä aloittaessaan laittoivat kasvimaan, istuttivat marjapensaita ja perennoja. Multaa ja kivennäismaata siirrettiin tontille maan parannukseksi. Kompostit käytettiin tarkasti. 

Äiti jatkoi vanhempiensa viljelyksiä ja tilasi hevosenlantaakin läheisen tallin omistajalta nimen omaan maata parantamaan. Vaan ei ole lantakuormaa tähän päivään mennessä tullut, eikä talliakaan enää ole. "Niin maailma muuttuu, eskoseni!", kuten Aleksis Kiven näytelmässä Nummisuutarit todetaan.

Minä olen menneinä vuosikymmeninä tuonut erilaisia perennoja lisää, yrittänyt viljellä kasvimaatakin ja viime vuosina olemme ystäväni kanssa istuttaneet tontille tammia (Quercus robur), vaahteroita (Acer platanoides), kuusia (Picea abies), tuomia (Prunus padus), humalaa (Humulus lupulus) ja erilaisia koristepensaita. 

Olen haaveillut, että tämä muuttuisi enemmän lehtomaiseksi ja kenties palautuisi edes jonkinlaiseksi viidaksi. Vähitellen se on alkanut tuottaa tulosta. Ensimmäistä kertaa tänä kesänä on tontilla kasvanut metsämansikkaa ja se valtaa alaa. 

Kun kasvillisuus monipuolistuu samalla runsastuu hyönteiset, linnut ja nisäkkäät. Vielä, kun saisin lehdon lintuja laulamaan "nurkkiini" esim. erilaisin kertuin (Sylviidae).

Tässä voisi siteerata virttä 971: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. "Niin pitkä on matka..."