Tuijotus

 Ukonilman lähestyessä kirjoitan muistosta, mikä tuli eilen mieleeni ollessani suomuuraimia keräämässä yksikseni. En ottanut koiraani mukaan, kun suolla kävely on sen verran vaativaa ja koiran tassu on kipeä.

Muisto nousi mieleeni, kun keräilin marjoja ja kuulin äänen niin kuin koirani olisi tullut läähättäen jostakin kauempaa. Sitten muistin ettei se voi koirani olla, kun se ei ole edes mukanani. Pysähdyin kuuntelemaan, muttei mitään kuulunut. Ääni oli tullut marjaämpärin kahnatessa ruohotuppaisiin.

En pelkää yksinkään metsässä liikkua, mutta koiran kanssa se on mukavaa, kun se merkkaa kaikki "erikoisuudet". Ja jos oma mielikuvitus, niin kuin eilenkin, tekee tepposet, voi aina koiralta varmistaa kuuliko se saman. Se kyllä sen näyttää.

Nyt alkoi kauan toivottu sade!

Se muistoni...

Siitä on varmaankin parikymmentä vuotta, heinäkuun alkua, kun eräs lapsi eksyi tänne harjumaastoon. Lähdin etsimään häntä, enkä ottanut koiria mukaan. Ajattelin, että jos lapsi pelästyy koiria. Kuljin alueella ristiin rastiin ja yhdessä paikassa minulle tuli tunne, etten ole yksin tai että joku tuijottaa minua. Tiedättehän tunteen?

Vilkuilin sivuilleni ja huomasin kolme viirupöllön (Strix uralensis))maastopoikasta. Sellaisia ihanan pörröisiä kavereita. Oli kolea ilma. Minulla oli öljykangastakki päälläni ja siinä huppu. Vedin hupun päähäni, sillä tiesin varoa emoa. Ne ovat varsinkin pesällä erittäin aggressiivisia ja hyökkäävät juurikin ihmisen päähän.

Lähestyin poikasia varovasti samalla ympärilleni vilkuillen mahdollista emon hyökkäystä odotellen. Minua harmitti kovasti, kun en ollut ottanut kameraa mukaani. Siihen aikaanhan ei ollut kamerakännyköitä, eikä tainnut olla digikameroitakaan, tai ainakaan minulla ei vielä silloin ollut.

En kuitenkaan mennyt pörröisiä kavereita kovin lähelle, koska en halunnut niitä pelästyttää. Joku niistä osasi lentääkin, ainakin lyhyitä matkoja. Kumma kyllä, emoa en nähnyt ollenkaan.

Lapsi löytyi myöhemmin, mutta siihen tarvittiin Vapepa, eli Vapaaehtoinen etsijäpalvelu avuksi.

Palasin myöhemmin kameran kanssa poikasten löytöpaikalle, muttei niitä enää näkynyt. Tyypillistä tuuria! Monesti on niin, että hyvin varustauduttuani retkelle kiikarein, kameroin mitään ei näy, mutta annas olla, kun lähdet ilman. Silloin näkyy kaikenlaista selvittämisen ja kuvaamisen arvoista.

Nyt täällä ukostaa; tuulee myrskylukemissa, rakeita ropisee ikkunoihin saakka ja maisema on harmaana!