Repukka

1977

Minulle taitoluistelu oli pitkään "henki ja elämä". Aktiiviuran jälkeen kurssittauduin valmentajaksi, sitten olin pitkään pois "niistä piireistä", kunnes 2000-luvun alussa taas aloitin valmentajana, ja vuonna 2006 lopetin tyystin. Luistimeni myin pois pari vuotta sitten.

Minulla on tietysti paljon muistoja luisteluajoilta, mutta ehkä merkittävin oli se, kun jouduin jäämään jälki-istuntoon (ensimmäinen ja viimeinen kerta elämässäni).

Äitini ei ehtinyt seurata omalta työltään kehittymistäni koulussa tai liikunnassa. Äitini ei ollut koskaan mukana koulun joulu- tai kevätjuhlissa tai seissyt jäähallissa katsomassa treenejäni.

Äidilläni oli varmaankin lomaviikko ja oli sovittu, että hän tulee katsomaan (kerrankin!) luisteluharjoituksiani. Minä olin toisella luokalla kansakoulussa ja uskonnontunnille olisi pitänyt opetella Isä meidän -rukous ulkoa. Minua ei koulunkäynti oikein kiinnostanut ja äitini ei koskaan ollut erityisen innostunut minun preppaamisestani tai läksyjeni kuulustelusta. 

Olin aivan unohtanut koko rukouksen ulkoaopettelun, ja juuri sinä päivänä äidin piti tulla minua katsomaan koulun jälkeen! Itkua tihrustaessa yritin selittää tilannettani opettajalle, mutta ei auttanut. Jälki-istuntoa istuttiin niin kauan kunnes rukous meni ulkomuistista. 

Olihan se hirveä kokemus. Mikä nöyryytys ja häpeä. Kun vihdoin pääsin jälki-istunnosta ja juoksin kieli vyön alla jäähallille, tuli jo äitini minua vastaan ihmettelin viipymistäni. 

Sitä en muista ehdinkö jäälle enää ollenkaan sinä päivänä.

Etenin luistelussa nopeasti ja pääsin luistelemaan kilparyhmään. Harjoituksia oli kuudesti viikossa. Lauantaiaamuisin kolmen tunnin treenit alkoivat klo 7.00.

Siihen aikaan taitoluisteluun kuuluivat pakolliset kuviot, lyhyt- ja vapaaohjelma.

Pakolliset kuviot poistettiin vuonna 1990. 

Viereisessä kuvassa on yksi pakollisista kuvioista: vastakolmonen eteen-ulospäin. Lähde: Englund-Crispin , M. (1969). Taitoluistelu.

Minä olin parempi kuvioissa. Kuvioita piirrettiin harpilla jäähän ja harpin jälkeä pitkin tehtiin erilaisia käännöksiä ja kaaria eteen- tai taaksepäin. 

Kilpailuissa sai kolme kertaa mennä tietyn kuvion lävitse. Silloin ei harppia käytetty, vaan ympyrän muoto, terän puhtaus, symmetria, jälkien päällekkäisyys, sekä luistelijan esteettisyys (esim. yläraajojen asento suhteessa alaraajoihin) kuvioita tehdessä olivat mm. arvostelun kriteereitä. 

Nykyiset askelsarjat nojaavat vahvasti kuvioluisteluun; sieltä on löydettävissä samoja elementtejä, mutta nykyinen taitoluistelu on jotakin ihan muuta kuin 1970-80 -luvuilla.

Ylimmäisessä kuvassa katson äitini ilmettä, kun voitin Hämeen piirin mestaruuden. Äitini oli katsomassa vapaaluistelukilpailua ja hänen työkaverinsa valokuvasi minua. 

Minulle äidin hyväksyntä oli tärkeää (kenelle ei olisi). En ollut, enkä ole vieläkään kunnianhimoinen, toisin kuin isäni oli. Minua ei kiinnostanut kilpaileminen, eikä kiinnosta vieläkään. Itsensä voittaminen on jo eri juttu!

Näin myöhemmin ajateltuna olinhan minä vähän tuuliajolla koko lapsuuteni. Repukka, mikä lie? Ainut turvasatama olivat isovanhempani ja likkakaverini vanhemmat (kts. blogi 29.6.2021).