Tänään tulee vuosi rakkaan koirani Uskon kuolemasta. Vieläkin on aikoja, varsinkin unen ja valveen rajamailla, joissa en voi uskoa tapahtumaa todeksi. Sitä ettei Uskoa enää ole. Tekee vieläkin kipeää ajatella minkälaisia tuskia sillä oli. Koen syvästi huonoa omaatuntoa tässä asiassa.
 |
| Usko 1,5 vuoden ikäisenä. Tyypillinen kuva koirastani. Se loukkasi tuon oikean, ylhäällä olevan etujalkansa 2-vuotiaana |
En edes tiedä miten sen menetys jätti niin syvän arven. Ehkä koiraan liittyi niin paljon omiakin odotuksia: uusi koti, asuminen maalla, jonkinlainen rauhoittuminen sekä fyysisesti että psyykkisesti ja turvallisuudentunne.
Turvallisuudentunne sillä tavalla, että saisimme olla omassa kodissamme, omassa rauhassa. Usko rakasti tätä paikkaa missä nyt asun. Olisi ollut hienoa toteuttaa unelmani yhdessä.
Rakkaimmista irtipäästäminen ja aiheutunut suru menetyksestä on kuin polttomerkattu sydämeeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti