 |
| Huurretta 23.1.2023 |
Lähdin tänään töiden jälkeen vasta pilkkopimeällä lenkille koirani kanssa otsalampun valossa. Täällä maaseudulla kun ei ole keinovaloa, on retkeily lumiseen, tuttuun maastoon hieno kokemus. Maailma kaventuu otsalampun keilan luomaan kiilaan. Tuoreessa lumessa koirani jäljet toimivat kuin "pistekirjoitus"; eteenpäin kunnes kiinni saat!
Pimeässä muut aistit herkistyvät, kun näköaisti toimii aliteholla. Ja vaikka kuinka tuttua reittiä kulkee, näkee ympäristön niin eri tavalla. Kokeile!
Töiden jälkeen katselin ruokintani lintuja, kun paikalle lehahti harmaapäätikka (Picus canus) naaras. Aikaisemmin olen nähnyt ruokinnalla tälle talvelle vain koiraan. Nyt olen huomannut, että harmaapäätikat käyvät (ainakin) aamu- ja iltahämärissä ruokailemassa. Nytkään tätä naarasta en olisi lainkaan nähnyt, jollen olisi ollut tarkkailemassa ruokintapaikkaa hetken aikaa. Näin, että jokin isompi lintu kuin tintit lensi paikalle. Sitten näin kuinka se laskeutui puun runkoa pitkin ja siinä vaiheessa katsoin kiikareilla linnun lajin. Se ruokaili vähäisen valon ja kuusen oksiston suojassa niin hyvin maastoutuen, ettei äkkinäinen sitä olisi havainnut.
Olen siitä saakka ihaillut harmaapäätikkaa, kun ensimmäisen kerran näin sen vanhan mökin terassilla vuosia, vuosia sitten. Siinä on jotakin alkukantaista ja liskomaista kun se kääntelee päätään. Se pitkällä kielellään nyppii erityisesti muurahaisia maasta ja puiden rungoilta, mutta näin talvella kelpaa pähkinämurska, siemenet ja tali.
Keväällä ja kesällä saa taas yrittää etsiä mahdollista harmaapäätikkapesintää😇
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti