Aili Somersalon kirjoittama Mestaritontun seikkailut oli lapsuuteni ihanin kirja. Menemättä juoneen sen enempää, tarinaan liittyy suuri sammaltunut kivi, jonka ylitse vanha harmaapartainen kuusi kurotti oksiaan.
Etsin lapsena metsissä liikkuessani tuollaista suuren kiven ja harmaantuneen kuusen yhdistelmää, sitä löytämättä. Silloin olisin tehnyt siihen majan. Olin kovin innokas rakentamaan lapsena majoja. Ja itse asiassa etsin suurta kiveä ja kuusta vieläkin. Nyt en tekisi majaa, olisin vain tyytyväinen löydöstäni.
Aili Somersalo kirjoitti kirjan vuonna 1919. Minulla on äitini vuonna 1945 (2. painos) lahjaksi saatu kirja. Kirjasta on vuonna 2009 otettu jo 20. painos.
Olen kuullut sellaisenkin analyysin, että kirjan tarinaa on rinnastettu masennukseen. No, kaikestahan voi tehdä tulkintojaan, mutta minua se on innoittanut liikkumaan metsissä monen muun syyn lisäksi. Jos haluaa masennuksen syitä kaivella, niin suuria kuusia ei löydy enää luonnonmetsistä, vaan täytynee mennä kansallispuistoihin ja luonnonsuojelualueille niitä löytääkseen.
Täällä maaseudulla näkee, miten metsät liikkuvat kumipyörillä. Valtavia määriä järeää kuusitukkia viedään jatkojalostukseen milloin minnekin suuntaan, riippuen siitä mistä yhtiöstä maanomistaja parhaimman hinnan saa. Rekat ajavat yön päivän kanssa, mikä kertoo hakkuiden lisääntymisen karua kieltä.
Lähde:
Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti