Kolmas koirani oli vajaan vuoden ikäinen, kun teimme näin syksyllä aamulenkkiä pimeässä metsässä 15 vuotta sitten. Minulla oli otsalamppu ja kuljimme tuttua polkuverkostoa Tampereen Atalan perämetsissä. Koirani juoksenteli vapaana. Olimme noin puolimatkassa, kun otsalamppuni valossa näin neljä jäänsinistä silmää vierekkäin. Ei mitään muuta. Silmät olivat noin puolet metrin korkeudella, mitä nyt pimeässä pystyi määrittämään.
Ensimmäiseksi minulle tuli mieleeni kaksi menninkäistä seisomassa rinnakkain pitäen toisiaan kädestä kiinni. Sitten järki sanoi, ettei se voi olla mahdollista. Sitten alkoi kuumeinen mietintä mitä siellä edessä oikein on.
Koirani oli oikealla puolellani. Kaikki seisoivat paikoillaan; 'menninkäiset' ja minä koirani kanssa. Sitten ajattelin, että mennään tulta päin, tuli mitä tuli!
 |
| Koirani lämmittelee takkatulen loisteessa viimeisenä iltana mökillä 18.9.2021 |
Kävelimme kohti 'menninkäisiä'. Koiranikin oli ne havainnut ja painautui minun reittäni vasten. Pimeässä metsässä seisoi kaksi whippettiä (koiraa) ja niiden isäntä. Koirien kallon muoto on hyvin kapea ja siksi niiden silmät edestä päin katsottuna näyttivät olevan toisiaan kovin lähekkäin. Isäntä oli kait sammuttanut oman valon lähteensä, kun oli nähnyt meidän tulevan kauempaa. Tervehdin 'menninkäisiä' sanomalla jotakin niiden silmien hohteesta otsalampun valossa. Isäntä ei sanonut mitään.
Kyllä siinä sydän teki kaikkinensa pari ylimääräistä piruettia kohtaamisesta.
Ikimuistoinen tapaus!
Se täällä maalla asuessa on mukavaa, että ihmiset, tuntemattomatkin, tervehtivät toisiaan. Se muistuttaa minua saksan kielisiltä alueilta (Etelä-Saksa – Itävalta) olevaa tapaa tervehtiä vastaantulijoita grüß Gott!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti