Irlanninsetteri III

Toivo 2006-2014, valokuvaaja kasvattaja 

  Minulla ei ole valitettavasti muita kuvia Toivosta kuin tämä kasvattajan ottama, koiran ollessa muutaman viikon ikäinen. Tai jossakin muistikortilla kuvia on, tai oli. Yksi kännykkä hajosi, yksi hävisi jne.

Toivo eli kaksi ensimmäistä vuottaan niin täysillä kuin vain voi nuori koira elää. Se oli hirveä rosvo! Ja, kuten kuvasta voi nähdä, se oli taitava "muljauttelemaan silmiään". Rosvoamisen se peri emältään, mikä varasteli työrukkasia ja -hanskoja, kaivoi ja peitteli ne maahan. 

Toivo vei kaiken mitä se vain saattoi suussaan kantaa. Mökillä naapureilta vietiin pyyhkeet, uimapuvut, kengät, hanskat, pesuvadit, vaatteita, osittain avatut mäyräkoirapakkaukset (siis oluet), hiuspidennykset... you name it! Onneksi se ei kaivanut niitä maahan. Eräänkin kerran jouduin viemään läheiselle vuokramökille erilaisia kenkiä, ja ulkomaalaisille mökinvuokraajille selittämään:"It was my dog who nicked these".

3-vuotiaana Toivolla todettiin aorttastenoosi, eli aortan ahtautuma. Se ilmeni siten, ettei Toivo jaksanut leikkiä muiden koirien kanssa rajusti, eli juosta, hyppiä, painia.

7-vuotiaana sillä todettiin dilatoiva kardiomyopatia, eli sydänlihaksen etenevä rappeumasairaus. Sitä hoidettiin kovalla lääkityksellä.

Taloyhtiössämme aloiteltiin tuolloin putkiremonttia, ja olin varannut vuokramökin Kolilta ns. väistötilaksi. Sen piti olla ONCE IN A LIFETIME -juttu. Mennä hiihtämään useaksi kuukaudeksi Toivon kanssa lempimaisemiini Kolille.

No, se oli talvi 2014, kun lunta ei ollut nimeksikään, ei edes Kolilla. Hiihtokilometrejä ei tullut juurikaan. Sitten oli Toivon äkkikuoleman vaara ja hirveä huoli joka ikinen hetki koirasta. Sitten vastoinkäymisiksi tuli vielä putkiremontin aikainen varkaus (kts. blogi 5.12.2021). En voinut lähteä Tampereelle katsomaan mitä kaikkea on varastettu, koska Toivo ei olisi kestänyt matkustamista.

Se oli ihan hirveää aikaa!

Niki oli ainut pieni ilonaihe. Niki oli Kolilla naapurissa asuva norjan harmaa hirvikoira. Se oli silloin 11-vuotias ja varasteli mökkien verannoilta ruokaa. Tutustuimme Nikiin ja se lähti monen monta monituista kertaa meidän kanssamme kävelylenkeille. 

Kerran lähdin yksinäni hiihtämään erästä saarta ympäri, kun Niki lähti minua seuraamaan. Se seurasi ja seurasi. Lopulta sitä ei näkynyt. Ajattelin, että kyllä se perässä osaa tulla. Seuraavana päivänä Nikin isäntä tuli luokseni kyselemään koirastaan. Kerroin edellisen päivän hiihtolenkkikaveristani. Lupasin lähteä Nikiä etsimään ja se löytyikin sen kiertämäni saaren kauimmaisesta kärjestä, eräältä mökiltä. Se oli jäänyt sinne, kun se oli asuttu. Varmaankin oli ruokaa vailla. No, Niki oli kovin onnellinen minut nähtyään ja lähti minua seuraamaan edellisen päivän tapaan, jäätä pitkin kotiin.

Tulimme aikanaan Toivon kanssa Kolilta mökille. Sanoin sille, ettei sinun tarvitse enää jaksaa. Kaksi päivää myöhemmin sen munuaisten toiminta heikkeni ja annoin sille armahduksen eläinlääkärin toimesta.

On joitakin iskuja elämässä, joista ihminen ei toivu. Minulle se oli vuosi 2014. Siihen vuoteen liittyy liian paljon menetyksiä, surua ja sairautta.