Ennen päätehakkuuta tässä oli hieno ja jännittävä, vanha metsä. Leikin siellä lapsena, kun äitini tai isoisäni kävi mustikassa. Minunkin kuului kerätä pieni mukillinen marjoja, muuten sain leikkiä toisten marjastaessa.
Minulla oli metsässä sekä talvi- että kesäpalatsi; majoja, joiden ympäristöön loin oman mielikuvitusmaailmani. Palatsin nimet noukin äitini kiinnostuksen kohteesta Leningradista ja Neuvostoliitosta, nykyisestä Pietarista ja Venäjästä. Äitini luki aikoinaan venäjää ja kävi paljon itärajan toisella puolen.
Löydän vieläkin nuo palatsit metsästä. Ne ovat isoja siirtolohkareita, joiden muodoissa oli jotakin jylhää tai muuten lapsen mieltä kiehtovaa. Luulen, että metsäsuhteeni syntyi osin noissa palatseissa viettämäni ajan ansiosta. Aikuinen oli jossakin lähistöllä, muttei välttämättä edes näköetäisyyden päässä. Olin siis ikään kuin yksin metsässä, ja tietoisuus aikuisen turvasta oli koko ajan läsnä. En osannut pelätä, eikä minua mikään pelottanut noina kertoina.
Vieläkään en pelkää metsässä. Päinvastoin. Minulla on hyvä suuntavaisto, enkä ole kertaakaan eksynyt metsään. Saatan tehdä suunnistusharjoituksia kartalla ja kompassilla. Haen kartasta tuntemattoman paikan, teen reittisuunnitelman ja sitten vain menoksi.
Nykyään gps:ä auttaa, mutta käytän sitä vain, jos epäusko voittaa. Se on jännä juttu mikä ristiriita syntyy, kun suuntavaisto "sanoo" toista, järki toista. En osaa sitä selvemmin selittää. Metsässä pitää ottaa järki käteen, sillä suuntavaistolla reitistä voi tulla liian pitkä. Tämä siis silloin, kun kompassia ei ole.
Vastaavia päätehakkuuaukkoja on nyky metsissä liikaa. Siellä on kovin tylsää liikkua, eikä siellä "asu" lintuja, eikä oikein muitakaan koppakuoriaisia isompia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti