Olen systemaattisesti testannut koiranpennun suunnistusvaistoa, tai miksi sitä nyt kutsuisikin (kts. blogi 1.9.2022) ja pitänyt sille 'ympäristöopin tunteja'. Lenkit olen suunnitellut siten, että niihin liittyy joka kerralla uutta ja jo tuttua maastoa. Jokaista lenkkiä voisi kutsua helmeksi. Sitten olen alkanut vähitellen liittää näitä lenkkejä toisiinsa. Näin saan pidennettyä lenkkiä. Punon ikään kuin helminauhaa.
Koiralla on jännä piirre, jota ei ole ollut muilla aikaisemmilla koirillani. Varsinkin lenkin alussa, mutta voi sitä ilmentyä myös myöhemminkin, se jumittaa. Se ei halua liikkua eteenpäin, vaan jää paikoilleen ja haikailee taaksepäin, kotiin päin. Olen yrittänyt monilla eri keinoilla ohittaa tilanteita, mutta aina niitä tulee.
 |
| Tässä vähän jumitetaan |
 |
| Ja tässä on lievää epäluuloa ilmassa |
Välillä tulkitsen koiran ilmettä kuin se epäilisi emäntänsä suunnistusvaistoa. Yritän aina vakuutella sille, ettei ole mitään hätää.
Lenkkien loppumatkat ovat tietystikin jo tuttua maastoa, ja silloin se riehaantuu, kun tunnistaa reitin omakseen. Kotipihaan päästyämme voi huokaista helpotuksesta:"Ei eksytty tälläkään kertaa!"
 |
| Vaikeusastetta |
 |
| "Polut ovat parasta, mitä tiedän" |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti