 |
| Kantarellit (Cantharellus cibarius) |
Joka ikinen kerta, kun lähden metsään marjastamaan tai sienestämään yksinäni, tulee minun hirveä ikävä Uskoa. Aikuinen koira on niin valmis joka tavalla. Ja me Uskon kanssa (niin kuin joka ikisen koiran kanssa ennen Uskoakin) olimme niin hitsautuneet yhteen.
Nyt joka paikassa tulee vastaan niitä meidän yhteisten retkien kiinnekohtia; kaatunut puu, jonka latvasta otettiin käpyjä leikkiin, suolampare juomapaikkana tai vuoren näköalapaikka, jonka laelta kävimme ihailemassa maisemia. Ja meidän yhteiset polkummekin ovat jo lähes umpeenkasvaneet, sillä viimeisen kesän aikana Uskon retkeilyt jäivät tosi vähäisiksi.
Eikä sillä ettenkö jo rakastaisi koiranpentua, muttei meillä ole vielä yhteistä historiaa, kokemuksia eikä muistoja.
Vertaan vain omia muistojani Uskoon. Se on muuten jännä, ettei muista enää edellisistä koirista kuin jotain kohokohtia, highlights. Ehkä ennen pitkää käy niin, että koiranpennun kanssa retkeily, kokemukset ja tapahtumat syrjäyttävät vanhat muistot, mutta siihen saakka haluan vaalia Uskon muistoa sydämessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti