Muutin kirkonkylään asumaan. Täällä meno on todellakin erilaista verrattuna suureen kaupunkiin. Talvisaikaan ei kylällä juurikaan turistit tai kesäasukkaat raitilla kuljeskele, vain vakituiset asukkaat. Eilen paikallisen ruuhkan aiheutti koululaisbussi, kaksi henkilöautoa ja potkukelkkailija. Se on sitä idylliä, mitä ennen katselin ohikulkevan auton ikkunasta. Nyt voin kokea sen itse.
Aika pysähtyy, ei ole enää kiirus minnekään. Se on balsamia haavoille kaiken työssä koetun hektisyyden ja ylikuormittuneisuuden jälkeen.
Kuvittele, jos liikkuisimme Tampereen Hämeenkadullakin bussien, henkilö- ja kuorma-autojen ja tulevaisuudessa liikennöivän ratikan sijaan vain lihastyöllä; kävellen, potkukelkoilla ja polkupyörillä ilman sähköavusteisia sovelluksia. Tai hiihtäen.
Sehän olisi nykyajan ihmisille dystopia, mutta kaikki on mahdollista. Kirjailija Ilkka Remeksen kirjoissa mm. Jäätyvä helvetti kuvataan yhteiskunnan luhistumista mm. sähkönjakelun katkettua.
Kaikki on itsestään selvää, kunnes ei enää ole. Siitä ei ole kuin vuosi, kun mahdottomasta tuli mahdollinen. Koronan jälkeen mikään ei ole ollut normaalia ja sitä mitä pidimme itsestään selvänä, ei sitä enää ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti