Minä en saanut koskaan perhettä. Minun "lapsiani" ovat olleet koirat.
Nyt tuntuu siltä ettei millään ole mitään väliä.
Tuntuu kuin minusta olisi pala reväisty pois.
Vellon itsesyytöksissä; tuntuu kuin olisin pettänyt Uskon. Se tässä on niin ristiriitaista, että Usko oli loppuun saakka leikkisä, se söi hyvin ja halusi lähteä ulos. Ja samaan aikaan syöpä järsi sen kudoksia.
Olen päivittäin käynyt Uskon haudalla sytyttämässä uuden kynttilän.
Juttelen sille kuin se olisi vielä täällä. Pyysin sitä kanssani lenkille.
Minua ei ahdista lainkaan silloin kun olen tontilla. Ehkä siksi, että Uskolle paikka oli erityisen tärkeä. Siksi ajattelen sen sielun olevan siellä jossakin. Nyt se kirmailee vapaasti, ilman kipuja, ilman maallisia kahleita. Ja siellä juoksevat myös muutkin entiset lemmikkini: Penu, Soolo, Nova, Arttu ja Toivo.
Muualla tunnen ajoittain hyvin voimakasta ahdistusta. Se on kovin fyysistä. Olen itkuinen, ruokahaluton, tyrmistynyt!
Uskolla oli paljon pehmoleluja. Minun lohtuna on Uskon iso nalle. Siinä on Uskon tuoksu. Sitä halatessa tuska vähän helpottaa.
Olisin halunnut niin jättää sille jäähyväiset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti